Unelmoiva sielu värisee onnea – Jenni Haukio: ”Haave paljastaa myös, mitä on vailla ja mitä kaipaa”

Jenni Haukio pohtii kolumnissaan unelmien tärkeyttä. Unelmointi tekee hyvää, mutta unelman paljastaminen muille saattaa olla vaikeaa. Moni miettii, onko oma unelma aivan mahdoton.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Valtiotieteiden tohtori, runoilija ja tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio pohdiskelee Suomen ihmeitä ja ilmiöitä.

Jenni Haukio pohtii kolumnissaan unelmien tärkeyttä. Unelmointi tekee hyvää, mutta unelman paljastaminen muille saattaa olla vaikeaa. Moni miettii, onko oma unelma aivan mahdoton.
Teksti:
Jenni Haukio

Lähes jokaisella ihmisellä lienee sydämensä salaisuutena jokin sellainen elämänmittainen suuri unelma, jonka pariin palaa ajatuksissaan yhä uudelleen. Kun romantiikan runoilija Victor Hugo aikoinaan totesi unelmoinnin olevan paras tapa luoda tulevaisuutta, onnistui hän tavoittamaan jotain ihmisluonnolle hyvin ajatonta ja muuttumatonta.

En tunne ainuttakaan ihmistä, joka ei joskus olisi haaveillut jostakin suuresta. Olipa kysymys sitten klassisesti lottovoitosta, pianonsoiton oppimisesta, ulkomailla asumisesta, hevosen omistamisesta tai omavaraiseen elämäntapaan siirtymisestä, unelmat pitävät meidät toiveikkaina tulevalle.

Jollain selittämättömällä ei-rationaalisella tavalla ne luovat onnellisuuden tunnetta – myös silloin, kun hengessään tietää unelmansa olevan kaikkien realististen toteutumismahdollisuuksien ikuisesti ulottumattomissa.

Vaikka monet suurista unelmista vaikuttavat lähes utopistisilta, on unelman ja tavoitteen välinen raja sittenkin usein vain häilyvä. Unelma on tavoitetta yksityisempi ja henkilökohtaisempi, koska sillä on taipumuksena olla jotain poikkeuksellisen vaikeasti tavoitettavaa ja sellaista, jota edes lähimmät ihmiset eivät olisi koskaan arvanneet.

Siksi unelmoiva ihminen on eräässä mielessä myös haavoittuvimmillaan, avatessaan jotain sisimpänsä syvimmästä.

Unelma kaipaa hyväksyntää

Haave ei kerro vain haaveesta itsestään vaan se paljastaa myös, mitä on vailla ja mitä kaipaa. Siksi toisen haaveita kohtaan tulisi aina olla mahdollisimman herkkätuntoinen.

Kuullessamme läheisemme kertovan: ”Minulla on sellainen unelma, että jonain päivänä…” kannattaa kerrottu vastaanottaa luottamuksenosoituksena.

Mikä tärkeintä; vaikka toisen unelma vaikuttaisikin itsestä täysin mahdottomalta tai jopa naurettavalta, ei sitä kannata edes huumorimielessä koskaan sanoa ääneen.

Vaikka unelmoija itsekin naureskelisi mukana, voi unelmasta kertominen tosiasiallisesti olla testi, halu nähdä ja kuulla toisen reaktio. Jos palaute on rohkaiseva ja kannustava, voi kertoja yllättäen paljastaa, että itse asiassa unelma on myös konkreettinen tavoite.

Jos taas vastauksena on röhönauru, koska ”ei sinusta koskaan olisi siihen”, voi jotain toisessa sittenkin salatusti särkyä.

Sen tunnustaminen, että todellisuudessa pitää suurta haavettaan myös käytännön tavoitteenaan, vaatii rohkeutta ja vankkumatonta itsetuntoa.

Koska näitä ei aina löydy, jää toisen ihmisen unelmien laatu meille usein mysteeriksi.

Koska emme voi tietää, on parasta pitää mielessä Tommy Tabermannin niin usein aiemminkin lainaamani säkeet:

”On vain yksi ehto, elinehto – värisevää sielua ei saa tallata.”

Unelmoiva sielu värisee onnea – annetaan sen väristä.

Lue myös: ”Lennu oli minulle kuin oma lapsi” – Jenni Haukio palaa hetkeen, jolloin suru rakkaan lemmikin kuolemasta viilsi ja muutti sydämeen

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä!

X