Jenni Haukio veteraanipäivänä: Kaiken se kestää

Kun Suomi vuonna 1987 täytti 70 vuotta, juhlittiin kansallista veteraanipäivää 27.4. ensimmäistä kertaa, tunnustuksena maan itsenäisyyden puolustajille. Sotien päättymisestä oli tuolloin kulunut jo yli 40 vuotta. Juhlaperinteen olisi suonut käynnistyneen jo vuosikymmeniä aiemmin – mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tuskin Suomen siniristilippujen liehumiselle saloissa kautta maan voisi kuvitella ansaitumpaa ajankohtaa kuin päivä, jonka tarkoituksena on osoittaa kiitollisuutta ja kunnioitusta veteraanisukupolven elämäntyötä kohtaan. Veteraaneja, lottia, leskiä ja puolisoja on yhä edelleen keskuudessamme. Meillä on vielä mahdollisuus kuunnella heidän omakohtaisia kokemuksiaan, olla läsnä ja osoittaa arvostusta. Tehkäämme niin aina, kun kunniakansalaisiamme kohtaamme.

Ilman veteraanisukupolven elämäntyötä en itsekään istuisi nyt kirjoituspöytäni äärellä, vapaassa ja hyvinvoivassa Suomessa, täydellisessä rauhassa kirjoittamassa kolumniani. Katson seinälle ripustamiani isovanhempieni kuvia. Kaksi heistä taisteli rintamalla, kaikki neljä kokivat raskaita asioita ja menetyksiä. Heiltä vietiin paljon, mutta vielä enemmän he antoivat eteenpäin. Suunnatonta rakkautta, rajatonta epäitsekkyyttä. Kenties juuri tuo sama voima, joskin erilaisessa olomuodossa, kannatteli heitä jo nuoruudessa, läpi vaikeimpienkin vuosien.

Monet elämäni aikana tapaamistani veteraaneista ovat sodasta kysyttäessä todenneet, että oli itsestäänselvää, että sinne lähdettiin. Oli itsestäänselvää, että maata puolustettiin, vaikka se sitten olisi vaatinut sen kaikkein raskaimman uhrin. Tämä asenne itsessään kertoo kaiken olennaisen veteraanien arvomaailmasta – he asettivat aina yhteisen hyvän yksityisen etunsa edelle. Nykyajassa tällainen arvojärjestys ei suinkaan enää ole itsestäänselvyys.

Suomen itsenäisyyden juhlavuonna on keskusteltu siitä, että maamme merkkinaisten ja suomalaisten naisten historiaa ylipäätään ei ole tuotu esiin niissä määrin, kuin syytä olisi. Kun ajattelee esimerkiksi sellaisia naisia kuin Fredrika Runeberg, Aurora Karamzin, Minna Canth ja Miina Sillanpää, ei voi kuin tuntea suurta ylpeyttä näiden naisten edistyksellisyydestä ja esimerkillisyydestä. He olivat tienraivaajia, taistelijoita.

Taistelua oli elämä toisinaan myös niille naisille, niille kaikkein rakkaimmille, joiden kuva oli kulkenut sotamiehen mukana rintamalla, voimaa ja lohtua antaen. Kun he vastaanottivat sodassa traumatisoituneen puolisonsa takaisin kotiin, alkoi toisenlainen kamppailu. Henkiset ja usein myös fyysiset koettelemukset jatkuivat läpi loppuelämän. Puolisot valoivat uskoa, kannustivat, pitivät kiinni arjessa ja elämässä. ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”

Vaikka historia ei tunne näitä naisia nimeltä, kodeissa ja suvuissa heitä ei tulla unohtamaan. Heidän tarinansa on sellaista sydämen suuruuden historiaa, joka ei koskaan vanhene.