Myös eläimet aistivat lumihangen uumenissa piilevän lämmönlähteen.
Teksti:
Jenni Haukio

Helsingissä marraskuun maailma kimmeltää valkoisena.

Samettiset lumikinokset ja helmiäistä hehkuvien männynoksien tyyni kauneus häkellyttävät. Vastahan muutama viikko sitten kuljimme kokonaan toisenlaisessa ympäristössä, lammen pinnalla hauras riite, polut täynnä vaahteranlehtikasoja, niin monessa lehtipuussakin vielä vihreää.

Kuinkahan monta vuosikymmentä tai vuosisataa täällä pitäisi elää, jotta väsyisi ihmettelemään luonnon metamorfoosia vihreästä ruskan moniväriloistoon, sitten valkoiseen ja jälleen kohti vihreää.

 

Maisemat vaihtuvat, arki jatkaa kohisemistaan. Niin ihmiset kuin eläimet ovat uskomattoman muuntumiskykyisiä ja luovia sopeutuessaan elinympäristönsä olosuhteisiin.

Lämmön ja suojan löytämisen vietti lienee eräs vahvimmista eloonjäämisen takeista. Ne, jotka syntyvät lumen ja jään keskelle, oppivat siellä myös selviytymään. Inuiittien igluissa tiivis jääpinta ja lumikerros eristävät lämpöä niin tehokkaasti, että kupoliseinien sisällä lämpö voi tulipalopakkasillakin säilyä plussan puolella.

 

Myös eläimet aistivat lumihangen uumenissa piilevän lämmönlähteen.

Jyrsijät ja pikkunisäkkäät viihtyvät lumen ja maanpinnan välisissä onkaloissa ja kanalinnut uppoutuvat kieppiin. Metso, teeri, pyy ja riekko yöpyvät talvisin syvällä lumihangen sisällä. Linnut voivat sukeltaa kieppiinsä jopa suoraan lennosta ja jopa 25 cm:n paksuiseen kinokseen. Vaikka ulkona leiskuisi kovakin pakkanen, on kiepissä muutama lämpöaste ja lintu säästää rutkasti kallisarvoista energiaansa.

 

Ajelin eilen pitkiä kilometrejä lumipöllyäviä teitä länsirannikolta kohti pääkaupunkiseutua, radion Luontoiltaa kuunnellen.

Eräs soittajista kertoi jonain ankarana talvena löytäneensä lumihangesta pikkulinnun, joka oli vaikuttanut olevan horroksessa. Asiantuntijat kertoivat, että pikkulinnuista urpiainen, punatulkku, talitiainen ja varpunen voivat nekin tehdä pakkasella kieppejä.

Ajatus hankeen kaivautuvasta pikkuisesta linnusta jäätävänä sysimustana talviyönä panee ajattelemaan, kuinka hauraskin elämänlanka voi olla uskomattoman sitkeä.

 

Iglut ja niihin vertautuvat lumikiepit eivät ole ainoita talvi-ihmisiä ja talvieläimiä yhdistäviä keksintöjä. Ihmiset pulahtavat talvella avantoon ja niin tekevät myös koskikarat. Avantouimari viivähtää vedessä yleensä alle minuutin, sillä ruumiin lämpötilan laskiessa kehon ääreisosat turtuvat tunnottomiksi jo parissa minuutissa. Koskikara voi ottaa rauhallisemmin – sen höyhenpeite pitää erinomaisesti vettä ja kun vesi on ilmaa lämpimämpää, voi avannossa loiskutella vaikkapa suurimman osan vuorokaudesta.

X