Varttuva varttikarjalainen – Jenni Haukio on ylpeä karjalaisista sukujuuristaan: ”Yhä useampi asia karjalaisissa perinteissä ja tavoissa vetää puoleensa yhä voimallisemmin”
”Suurin osa kiinnostuu karjalaisuudestaan vasta lähempänä eläkepäiviä kuin ylioppilaskevättä”, Jenni Haukio kirjoittaa Seuran kolumnissa.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä merkityksellisemmäksi olen kokenut karjalaiset sukujuureni. Äidinäitini on syntyisin Uudeltakirkolta, joka itsenäisenä kirkkopitäjänään mainittiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1445.
Uusikirkko oli Karjalan kannaksen neljänneksi laajin, yli 11 000 asukkaan paikkakunta, jolla harjoitettiin maanviljelystä, saha- ja myllytoimintaa sekä kalastusta. Oli Halilan ja Patrun parantolat, Kannaksen pisin osuus Suomenlahden rantaa sekä runsas järvistö kauniine, monipolvisine luonnonmaisemineen.
Tästä Uudestakirkosta ei tänä päivänä ole jäljellä mitään. Suomalaisen Uudenkirkon aineellinen historia on tuhoutunut kutakuinkin täydellisesti. Jäljellä ei ole edes muistorikasta puukirkkoa, jonka omat sotilaat olivat pakotettuja pitäjästä vetäytyessään polttamaan joulukuussa 1939. Pyhää ja rakasta ei haluttu jättää vihollissotilaiden majoitustilaksi.
Jatkosodan aikana karjalaisilla oli mahdollisuus palata kotiin. Myös Uudellekirkolle ehti palata valtaosa sen entisistä asukkaista. Kun rakennettiin uutta, nousivat toiveet ja mielialat hävityksestä huolimatta korkealle. Tuntuukin sanoinkuvaamattoman julmalta, että karjalaisten oli toisen kerran luovuttava kodeistaan, kun lopullinen lähtö tuli 1944.
Vaikka menetettyjen alueiden rakennettu suomalaishistoria on lähes kokonaan raunioina, on karjalaisuuden kulttuuriperintö yhä keskuudessamme kukoistava. Lähes jokaisella on jonkinlainen kytkös Karjalaan, jos ei oman, niin läheisen sukuyhteyden kautta.
Erityistä ylpeyttä voimme tuntea siitä, että Karjalan laulumaat lahjoittivat meille koko kirjallisen sivistyksemme arvokkaimman aarteen, kansalliseepoksemme. Kalevala synnytti suomalaisten keskuudessa luottamusta oman kielen ja kulttuurin mahdollisuuksiin, kohottaen itsetuntoamme kansana muiden kansojen keskuudessa.
Olen siis varttikarjalainen kuten niin tavattoman moni muukin suomalainen. Sotien jälkeen karjalaista siirtoväkeä oli yli 400 000. Iän karttuessa yhä useampi asia karjalaisissa perinteissä ja tavoissa vetää puoleensa yhä voimallisemmin. Syntyy halu sukeltaa siihen kulttuuriseen aarreaittaan, jonka syntysijoille osa omaa sukua on aikoinaan elämänsä rakentanut.
Suurin osa kiinnostuu karjalaisuudestaan vasta lähempänä eläkepäiviä kuin ylioppilaskevättä. Tämä on varsin luonnollista – ihmisen pitää ensin oppia tuntemaan itsensä, oma persoonansa ja identiteettinsä. Hän tarvitsee aikaa käsitelläkseen ensin omaa lapsuuttaan ja hahmottaakseen sitä kotiseutua, jolla itse on varttunut.
Vasta vanhemmiten kysymykset ”Kuka minä olen?” ja ”Mistä minä tulen?” laajenevat kattamaan myös vanhempien, isovanhempien ja heidän vanhempiensa henkilöhistorian. Syntyy halu syventää itseymmärrystä, oppia lisää siitä, millaisia olivat ja mistä tulivat ne ihmiset, joilta elämänmuotomme ja arvomme ovat peräisin.
Haluamme tuntea esihistoriamme, sen mikä pysyy, vaikka kaikki muu ympäriltä katoaisi ja mullistuisi. Se on arvokas ja innoittava tunne, jota vaaliessamme vaalimme samalla karjalaisuuden säilymistä elävänä osana suomalaisuutta.