Joulun sanoma on kuulijan korvassa – Joonas Nordman: ”Kirkkovuoden tapahtumat ovat osa suomalaista kulttuuriperinnettä”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Joonas Nordman
Seuran kolumnisti Joonas Nordman. © Tommi Tuomi / Otavamedia
"Jos suomalaisesta joulukuvastosta riisuu luterilaisen perinteen, mitä jää jäljelle", Joonas Nordman kysyy Seuran kolumnissa.

Adventtiin laskeuduttiin erikoisen kirkkokeskustelun ryydittämänä. Pihvinä oli koululaisten joulujuhlat ja se, missä niitä saa järjestää. Erityisesti kokoomuksen ja keskustan kansanedustajat ennättivät kauhistua, eikö lapsilla ole oikeutta joulukirkkoon.

Opetusministeri Li Andersson (vas) rauhoitteli, että kirkkoon pääsee jatkossakin, mutta kaikille yhteiset juhlamenot on pidettävä neutraalissa ympäristössä, kuten koulun jumppasalissa. Tosin onko sekään sitten niin neutraali paikka. Itseäni ainakin ahdisti puolapuut aina kun ne näin.

Koomisin osa debattia oli vääntö siitä, onko kirkko rakennuksena uskonnollinen paikka, vaikka siellä järjestettäisiinkin ei-uskonnollinen tilaisuus. Onhan leikkaussalikin edelleen täynnä viittauksia kirurgiaan, vaikka siellä pidettäisiin lautapeli-ilta.

Lopputulema oli, että kristilliset traditiot herättävät suuria tunteita. Ne halutaan pitää visusti vapaaehtoisina, jotta uskonnottoman ei tarvitse ahdistua tai saastua niistä.

Mutta jos suomalaisesta joulukuvastosta riisuu luterilaisen perinteen, mitä jää jäljelle?
Hyppivät tonttu-ukot ja sika, jota ”suolataan ja kuolataan”. Niiden takiako meillä on jouluaaton jälkeen kaksi pyhäpäivää?

Kirkkovuoden tapahtumat ja niiden yhteys maalliseen vuosikelloon ovat kiistatta osa suomalaista kulttuuriperinnettä.

Tässä kohtaa joku heristää sormea, että alunperin Suomi oli luonnonjumalien pyhittämä pakanamaa. Se on totta. Yhtä hyvin itsenäisyyspäivän viettoa voisi kritisoida sillä, että alkujaan Suomi oli kyllä osa Ruotsia.

Kristillisyyteen tuntuu liittyvän monilla samanlaista vastenmielisyyttä ja inhoa kuin ahdasmieliseen synnyinpaikkaansa, josta onneksi pääsi lopulta muuttamaan pois vapaampaan asenneilmastoon.

Mutta ovatko pyhyys ja hartaus sama asia kuin usko? Uskontoja kritisoidaan aivan syystä vanhentuneista opeista, joilla ratsastaminen voi olla henkistä väkivaltaa esimerkiksi naisten oikeuksia tai seksuaalivähemmistöjen ihmisarvoa kohtaan.

Joulun sanoma sen kristillisessä muodossa on kuitenkin mielestäni vapaa niistä ongelmallisista arvoista, jotka ovat ristiriidassa muuttuvan yhteiskunnan kanssa.

Kristillistä joulua voi lähestyä myös filosofisesti. Evankeliumin kertomus Mariasta ja Joosefista, majatalosta (jossa ei ole sijaa), Jeesuksen syntymästä ja valosta on täynnä symboliikkaa, jonka pohtiminen ei ole uskontunnustus. Parhaimmillaan se saa ajattelemaan, mikä tästä ajasta puuttuu ja mitä pitäisi tapahtua tai mitä voisimme tehdä, jotta elämässä olisi enemmän toivoa ja iloa.

Jos vanhempani olisivat aikanaan päättäneet, että heidän lapsensa ei osallistu koulun uskonnollisesti virittäytyneisiin juhliin, olisin jäänyt vaille sivistystä ja yhtenäiskulttuuria.

Näitä asioita kirkonkin kannattaisi tuoda paremmin esiin sekä mainostaa asemaansa kolmannen sektorin hyväntekijänä tässä ajassa.

Rauhallista joulua kaikille. Ja sen perään iloista 20-lukua!

X