Suomesta tuli totinen paikka – Joonas Nordman sananvapaudesta: ”Minusta on tullut huomattavasti varovaisempi keskustelija kuin ennen”

Jaa artikkeli
Joonas Nordman, EVA
Seuran kolumnisti Joonas Nordman. © Tommi Tuomi / Otavamedia
”Tuntuu erikoiselta, että suomalainen yhteiskunta on niin täynnä kireyttä ja ahdistusta, kun vertaa miten aurinkoisesti uusi vuosituhat otettiin vastaan”, Joonas Nordman kirjoittaa kolumnissaan.

Eläkeikää lähestyvä ystäväni totesi, että 1970-luvun on täytynyt olla ihmiskunnan onnellisinta aikaa. Ainakin Suomessa: talous kasvoi kasvamistaan, ja kaikkea oli kaikkien saatavilla. Koulu- ja työpaikkoja riitti jokaiselle, Neuvostoliiton pelko väheni ja muutenkin tunnelma oli hyvä.

Jäin miettimään, mikä vuosikymmen tuntuisi itselleni samanlaiselta huolettomuuden ja onnen auvolta. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli sellainen.

Talous porskutti, oli eteenpäin menemisen henki, hyvä keskustelukulttuuri ja neljä vuodenaikaa. Vuoden 2008 pankkikriisi toki tuli ja pilasi tunnelman ja tapetit.

Siitä eteenpäin maailmasta ja Suomesta tuli vuosi vuodelta totisempi paikka. Tuntuu erikoiselta, että suomalainen yhteiskunta on niin täynnä kireyttä ja ahdistusta, kun vertaa, miten aurinkoisesti uusi vuosituhat otettiin vastaan.

Sananvapaudesta ei puhuttu

20 vuotta sitten sananvapaudesta ei puhuttu mitään, mutta sana oli vapaa. Nyt sananvapauden vaadetta hoetaan joka käänteessä, mutta riittääkö kaikilla jotain järkevää sanottavaa ja jaksammeko kuunnella?

Oma muistikuvani on, että erilaiset mielipiteet ja arvot elivät sulassa sovussa keskenään 2000-luvun alussa. Ihmiset ymmärrettiin kutakuinkin oikein, eikä sosiaalinen media ollut vielä tehnyt lähes kaikista hulluja. Toki oli paljon teemoja, joista silloin ei vielä puhuttu. Mutta olisipa mielenkiintoista, jos nykyajan ilmiöistä voisi keskustella 2000-luvun alun sallivammassa asenneilmastossa.

Minusta on tullut huomattavasti varovaisempi keskustelija kuin ennen. Pelkään sanovani jotain, mikä ymmärretään väärin tai että tahtomattani loukkaan jotakuta. Oli kyse sitten vakavasta asiasta tai vitsistä.

On monia aiheita, joista on helpompi olla puhumatta. Ei siksi, että minulla olisi erityisen vahvoja ja ehdottomia mielipiteitä, vaan nimenomaan päinvastoin.

Keskustelin taannoin feminismistä kahden naispuolisen työkaverini kanssa. Myönsin vilpittömästi, että en ole ymmärtänyt kaikkea intersektionaalisesta feminismistä. Sanoin myös, että olen omasta mielestäni ollut teinivuosista lähtien feministi, mutta onko sitä nyt jotenkin muutettu?

Toinen naisista totesi, että se millaista feminismi on silloin joskus ollut, ei enää riitä tänä päivänä.

Eli siis en ilmeisesti ole riittävän feministi. Toisen ääripään mielestä olen uskoakseni kuitenkin aivan liian feministi.

Ehkä silloin kultainen keskitie on löytynyt, kun onnistuu olemaan samaan aikaan toiselle äänekkäälle äärilaidalle liian vähän ja toiselle liikaa.

Räätäli Halmeen taktiikka käyttöön

Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -kirjoissa räätäli Halme yritti löytää tuon keskitien ja joutui molempien osapuolten halveksimaksi. Suomessa on viimeiset kymmenen vuotta raivottu toisille somessa, joten voisiko nyt kokeilla vaihteeksi räätäli Halmeen taktiikkaa?

Silloin 2020-luku voidaan vielä joskus muistaa eheytyneestä keskustelukulttuurista.

Lue kaikki Joonas Nordmanin kolumnit tästä.

Lue myös: Nuori Väinö Linna halusi rahaa – Vihjaili jopa ryöstävänsä pankin: ”Ellei muu auta niin minä nostan dynamiittishekillä pankista rahaa” 

Väinö Linna halusi kirjoittamalla nousta pois puuduttavasta tehdastyöstä ja vaurastua. Haave toteutui vasta Tuntemattoman elokuvatuloilla: hän osti Hämeenkyröstä maatilan.

Väinö Linna halusi kirjoittamalla nousta pois puuduttavasta tehdastyöstä ja vaurastua. Haave toteutui vasta Tuntemattoman elokuvatuloilla: hän osti Hämeenkyröstä maatilan. © Jussi Pohjakallio/SKOY

X