Joonas Nordmanin kolumni: ”Bushit ja Hakkarainen – oi niitä aikoja”

Muistatteko, kun George W. Bush oli kauheinta, mitä Yhdysvaltain johdossa oli koskaan nähty? Herraa oli tapana halveksua tiedostavissa piireissä Suomea myöten. Hän oli – jos mahdollista – vielä isäänsä George H.W. Bushiakin huonompi vaihtoehto.

Ylellä nähty dokumenttisarja Bushien valtakausi oli hyvä muistutus, miten suhteellista kaikki lopulta on.

Bushien valtakausi

Bushien poliittisen dynastian aloitti Prescott Bush (1895–1972), joka toimi senaattorina 1950- ja 60-luvuilla. Hän oli sivistynyt ja maltillinen republikaani, joka kannatti syntyvyyden sääntelyä ja kansalaisoikeuksia. Prescottin toinen poika George H.W. (1924–2018) alkoi jo varhain kasvaa vastuullisiin tehtäviin. Isänsä tavoin hän kannatti monia liberaaleja arvoja, vaikka konservatiivi olikin.

Presidenttikaudellaan Bush vapautti Kuwaitin Saddam Husseinin kynsistä, mutta ei lähtenyt kaatamaan diktaattoria Irakin johdosta. Haave toisesta kaudesta kaatui veronkorotuksiin, jotka olivat kuitenkin Bushilta vastuullinen teko alijäämän korjaamiseksi.

Husseinin kimppuun lähti lopulta poika George W. Bush (1946–), jonka ensimmäisellä kaudella Yhdysvallat marssi epämääräisten perusteluiden johdosta katastrofaaliseen Irakin sotaan. Nuorinta Bushia haukuttiin tyhmäksi, ja hänen väkevää kristillistä vakaumusta pidettiin junttimaisena. Olkoonkin, että George W. oli Bushin sarjan vanhoillisin, väitteet hänen tyhmyydestään ovat kyseenalaisia. W. tunnetaan sosiaalisesti erittäin älykkäänä seuramiehenä, joka osaa ottaa kaikki huomioon. Harva myöskään tietää, että toisen kautensa päätteeksi Bush kohdisti 15 miljardia dollaria aidsin vastaiseen taisteluun kolmansissa maissa.

Bushit, nuo ”kammottavat” republikaanit, olivat tasapainoisia poliitikkoja, jotka pyrkivät yhteistyöhön demokraattien kanssa.

Bushit, nuo ”kammottavat” republikaanit, olivat tasapainoisia poliitikkoja, jotka pyrkivät yhteistyöhön demokraattien kanssa. Heidän republikaanista vakaumustaan osaa arvostaa ja kaivata vasta nyt, kun ymmärtää, ettei Yhdysvaltoja ole viimeisen neljän vuoden aikana johtanut republikaani, vaan vihan ja ääriaineksen taakseen kerännyt täystuho republikaanin viitassa. Ehkä vuonna 2024 republikaanit saavat taas vihdoin oman presidenttiehdokkaan.

Toisin sanoen kärjistyvässä ja kiristyvässä asenneilmastossa se, mikä vielä jokin aika sitten nosti karvat pystyyn ja aiheutti vastenmielisyyttä, onkin tänä päivänä varsin mietoa nieltävää.

Hakkarainen

Perussuomalaisten kauhukakaran Teuvo Hakkaraisen käsittämättömät ulostulot viime vuosikymmenellä tuntuvat nyt yksinkertaisen kylänmiehen horinoilta, kun niitä vertaa Juhani Mäenpään ja Ano Turtiaisen harkittuihin ja julmiin lausuntoihin.

Parikymmentä vuotta sitten Tony Halme järkytti sanavalinnoillaan, mutta tässä ajassa hänkin tuntuu vain syyntakeettomalta viikingiltä.

Asioilla on siis tapana pahentua äärimmilleen, kunnes jokin puhkaisee pallon. Kahdella aikaisemmalla kerralla sen teki maailmansota. Ydinasevarustelu on säästänyt maailman kolmannelta, joten mikä pöydän tällä kertaa puhdistaa?

Lue kaikki Joonas Nordmanin kolumnit.