Facebookia on niellyt minut. Mihin muuhun kulutan aikaani päivittäin? Vain asioihin, jotka ovat minulle todella tärkeitä.
(Päivitetty: )
Teksti:
Juha Kauppinen

Muistan hyvin kesän 2006. Se oli viimeinen kesä, jolloin en loman aikana lukenut sähköpostia kertaakaan. Olinko onnellisempi? Enpä usko. Olen varmasti iloisempi nyt kuin silloin, vaikka tämän kymmenen vuoden aikana olen vähitellen kytkeytynyt ensin kokoaikaiseen sähköpostiseurantaan ja sitten sosiaaliseen mediaan (Facebook vuodesta 2008, Twitter 2011).

Facebook on tarjonnut hyvää. Se on tapa tavata ihmisiä, nähdä, mitä he ajattelevat päivisin. Tämä on tärkeää, koska teen töitä yksin kotona seuranani vain 11-vuotias koira, joka viihtyy usein eri kerroksessa kuin minä. Silti olen päättänyt jättää Facebookin.

Ystäväni lähti Facebookista taannoin. Hän kuvaili päällimmäisiä tunnetiloja, joita oli kaksi. Ensimmäinen oli ihmetys siitä, kuinka nyt pitää yhteyttä muihin. Ystäväni jopa kirjoitti kirjeen kaverilleen, mutta se jäi ainoaksi, koska kaveri vastasi tekstarilla. Viestintätavat löytyivät. Puhelin, sähköposti, tapaamiset. Onhan näitä.

Isoin tunne oli valtava helpotus. Ystäväni kuului niihin facebookkaajiin, jotka raportoivat joka liikkeensä, teatterit, ravintolat, matkat, kaiken. Oli helpottavaa tajuta, että saa kulkea, tavata ihmisiä, lukea kirjoja, syödä annoksia ilman raportoimisen vaatimusta.

Itselleni syitä lähtöön on Facebookin taipumus kääntää huomio minuun, itseen. Somessa jokainen ihminen on julkaisu. Jaan ajatuksiani, saan vastinetta, peukutuksia, kommentteja. Viime aikoina tämä on alkanut yhä useammin tuntua peiliin tuijottamiselta, itsekeskeiseltä puuhalta. Mitä kaikkea menetän, kun kerjään elämälleni peukkuja. Toki luen muiden oivalluksia ja peukutan, ja minulla on fiksuja kavereita, mutta tämäkin on alkanut tuntua ajan tuhlaamiselta.

Ajasta ja elämästä tässä on kyse, niiden rajallisuudesta. Olen Facebookissa joka päivä. Mihin muuhun kulutan aikaani päivittäin? Vain asioihin, jotka ovat minulle todella tärkeitä, jotka olen valinnut vapaa-aikaani, kuten salibandy, lehtien lukeminen, perheen ja ystävien kanssa jutteleminen. Facebookia en ole valinnut, se on niellyt minut.

Toinen syy on kirja, jota alan kirjoittaa keväällä. Se kertoo luonnon monimuotoisuuden katoamisesta. Puolentoista vuoden apurahan turvin tulen jättämään toimittajan työt tuoksi ajaksi. Samalla katoaa viimeinen tarve olla Facebookissa. Ei ole pakko koko ajan tietää, mitä tapahtuu. Siksi olen päättänyt ottaa nuo tunnit itselleni.

Haluan lukea kirjoja, katsoa ikkunaruutua läppärin ruudun sijaan. Haluan kuunnella ja kuulla pienimmätkin liikahdukset. Kuka tietää, ehkä saan ajatuksen, joka menisi ohi Facebookissa notkuessa. Voi olla, että kyse on vain toisenlaisesta itsekkyydestä, mutta on aika siirtyä eteenpäin.

 

X