Juha Kauppinen: Mikä saa nelikymppisen raakin juoksulenkille kesken leppoisan kesäpäivän?
Kun maitohapot jylläävät ja houkuttelevat lopettamaan, panen vastaan ja runttaan ja annan kaiken mitä minulla on.
Miksi sinä Juha juokset, ystäväni kysyi, kun kerroin viimein juosseeni 400 metriä tavoiteaikaani, alle minuuttiin.
Kysymys oli osuva. Liikunnan merkityksen ymmärtää: pysyy kunnossa ja jaksaa. Huippu-urheilunkin käsittää: halu olla paras, tavoitella rajoja, joita kukaan ei ole saavuttanut. Nämä on koodattu syvälle ihmiseen.
Mutta miksi pian 40 vuotta täyttävä raakki lähtee kesken leppoisan mökkielelyn etsimään tiilimurskaa ajanottokellon kanssa juostakseen ajan, joka jää 15 sekuntia Suomen ennätyksestä ja vielä enemmän maailmanennätyksestä?
Muistan kesän 1994. Saan sen viiltävällä tarkkuudella mieleeni, kun panen kellarin rappusiin valot, könyän alakertaan, ja etsin kangaspussin, jossa säilytän vanhoja piikkareitani. Ostin ne 18-vuotiaana kesätyörahoilla. Samanlaiset kengät kuin Carl Lewisilla, mustat Mizunot.
Juoksin 18-vuotiaana 400 metriä 52 sekuntiin, satasen 11 ja puolen sekunnin tietämille. Kelpo aikoja miltei ilman harjoittelua. Mutta pian muut harrastukset veivät mukanaan.
Mietinkö nyt, paljonko olisin juossut 400 metriä, jos olisin harjoitellut muutaman vuoden? Tietysti, lähes joka päivä.
Ajatus ei kuitenkaan ole niin epätoivoinen kuin saattaisi kuvitella.
Ihmisellä, varsinkin nuorella, on edessään useita mahdollisia teitä, mutta hän voi kulkea vain yhtä kerrallaan. Muut jäävät kulkematta. Tämä on julmaa, mutta väistämätöntä.
Koetan siksi olla kiduttamatta itseäni ajattelemalla teitä, jotka päätin jättää kulkematta. Ajattelen, että koska en valinnut niitä, en halunnut niitä tarpeeksi.
On eri asia kuvitella olevansa pikajuoksija kuin olla pikajuoksija. Kuka tahansa seisoisi mielellään olympialaisten ykköskorokkeella, mutta lähes kukaan maailmassa ei ole valmis kestämään rääkkiä ja uhrauksia, joita sinne pääseminen vaatii. Minäkään en ollut. Löysin tavoitteeni muualta ja olen niihin useimmiten ihan tyytyväinen.
Silti menen välillä samalle kentälle, jolle menin 18-vuotiaana. Verryttelen – nyt kahden poikani kanssa, ihmisten, joita ei ollut olemassa silloin kun juoksin täällä teini-iässä.
En unelmoidakseni jostain mitä en saavuttanut enkä koskaan tule saavuttamaan, vaan ihmettelemään elämää, joka on lyhyt kuin ratakierros.
Kyyristyn lähtöviivalle, starttaan, koetan pitää askelen pitkänä ja kevyenä, kestää kangistumisen, joka iskee aina, jokaiselle maailman ihmiselle pian moukarihäkin jälkeen. Ja kun maitohapot jylläävät ja houkuttelevat lopettamaan, panen vastaan ja runttaan ja annan kaiken mitä minulla on. Viimeiset kymmenet metrit, vain kelloa vastaan.
Vain koska vielä pystyn. Pystyn juoksemaan, soittamaan, laulamaan, nauramaan ja käsittämään, mitä ihmiset ympärilläni puhuvat. Koska vielä hengitän. Ja koska pian en enää pysty. En iloitse enkä käsitä. Koska pian en enää hengitä.
Vain kelloa vastaan. Niinhän täällä juostaan.