Juha Kauppinen: Olemme täällä muitakin kuin itseämme varten

Haastattelin joitain vuosia sitten Bo Carpelanin tytärtä pian kirjailijamestarin kuoleman jälkeen. Se oli vavahduttava kokemus samalla lailla kuin Bo Carpelanin kirjojen lukeminen on: ei meteliä, mannerlaatat liikkuvat.

Carpelanin tytär sanoi, että ei muista isänsä koskaan huutaneen eikä lapsille koskaan sanottu, että nyt hiljaa, isä kirjoittaa. Isä oli kiltti, hänen kanssaan oli mukava olla ja tehdä asioita, ja nyt on kauhea ikävä.

Tuo tilanne tuli mieleeni, kun sain päiväkodista tässä yhtenä kiireisenä aamuna nelivuotiaan tyttäreni tekemän vesivärimaalauksen. Siinä on kaksi hahmoa käsi kädessä jonkinlaisen kaaren alla, ja tyttäreni nimi ja teksti: Olen iloinen isästä.

Se oli tietysti häkellyttävää ja liikuttavaa. Maalaus, jonka haluan säilyttää aina. Samalla se toi mieleeni Bo Carpelanin – ei sillä tavalla kuin joku ehkä kuvittelee. En samastu Carpelaniin isänä (siihen, mitä hänen tyttärensä kertoi): minä todellakin korotan ääntäni (ehkä useammin kuin tarvitsisi) ja lapsille sanotaan aika usein, että nyt hiljaa, isä kirjoittaa.

Ajattelen rohkeutta. Rohkeus kantaa osansa loppuun saakka.

Olen nähnyt häivähdyksiä alitajunnan syövereissä asuvasta pedosta, joka houkuttelee murtamaan jokapäiväisen elämän ja perheen rakenteet. Olin silloin nuorempi ja sain käsiteltyä tempoilevat mietteeni. Onneksi. Näin ajattelen nyt lähes joka päivä.

Mutta muistan selvästi yhden ajatuksen: mitä järkeä on pitää näitä elämän rakenteita koossa, kun ne kuitenkin hajoavat sitten joskus, kun elämä loppuu?

Samaan ajatukseen olen törmännyt jonkin rokkarin haastattelussa. Hän kertoi kaipuusta dekadenssiin, turmioon, epämääräiseen, baarin katkuiseen elämään. Boheemielämän ihailusta ja kaipuusta, joka saa vaeltavat sielut katoamaan omille teilleen päiviksi tai joskus kokonaan.

Voi olla, että olen väärässä, mutta minusta tuntuu, että taustalla on sama ajatus: miksi pitää yllä näitä arjen, elämän ja perheen rakenteita, kun niitä ei kuitenkaan voi pitää yllä ikuisesti? Eivätkö onnellisuus ja onnen tunteet siis ole vain eräänlaista huijausta ja isyyskin roolisuoritus, joka sitten joskus loppuu?

Näistä mihinkäänuskomattomista ajatuksista palaan Bo Carpelaniin, rauhallisen kirjailijan hahmoon. Pidän häntä ennen kaikkea rohkeana miehenä (vaikka en häntä henkilökohtaisesti tuntenut). Hän uskalsi olla lapsilleen isä loppuun saakka, vaikka taatusti viisaana miehenä tiesi lopun koittavan ja kenties ajatteli sitä vähintään yhtä usein kuin monet muutkin meistä. Miksi? En tiedä, Carpelanilla oli omat selityksensä, joita voi etsiä hänen kirjoistaan.

Itse ajattelen yksinkertaisesti: olemme olemassa täällä muitakin kuin itseämme varten. Onni ja muut ihmiset eivät ole huijausta, vaan todellinen osa minua. Yhtä todellinen kuin kaikki muukin. En tiedä, onko näin, mutta siltä minusta tuntuu.