Juha Kauppinen: Toisen tappaa pimeys, kun toinen taas masentuu kevään valosta

Katselen omenapuun korkealle kurottavaa rankaa, joka heiluu lehdettömänä pihalla. On vuoden toiseksi lyhin päivä. Aurinko ei ole noussut, eikä se muutenkaan näkyisi pilvimassan läpi. Taivas on niin kuin tummanharmaaksi jäänyt postikortti. Epäonnistunut makkelikappale.

Kaamosmasennus on todistetusti olemassa oleva ilmiö. Valon vähyys vetää mielen apeaksi.

Eräs ystäväni kuvaili pimeää aikaa: kun ei sitä pääse pakoon, hän sanoi voimasanalla säestäen. Ystäväni on kesän lapsi. Hän pitää valoisista niityistä, tykkää avaruudesta ympärillä. Näkee kauas, joutuu suorastaan siristämään silmiä, kun katsoo valon puolta taivaasta. Ihanaa.

Keskitalvi voi tuntua ahdistavalta kujanjuoksulta. Pimeys on paha. Siksi sitä käytetään jopa kidutuskeinona. Jos on säkkipimeässä päiväkausia yksin, minuus alkaa haihtua. Ihminen ei enää mieti, kuka on, vaan mikä on. Näin kuvaili amerikkalainen sotilas, jota taliban kidutti Afganistanissa. (Sotilaan nimi on Bowe Bergdahl, etsi netistä, jos haluat tutustua hänen tarinaansa, niihin viiteen vuoteen, jotka hän oli talibanin vankina.)

Hämmentävä juttu on se, että siinä, missä toisen tappaa pimeys, toisella juuri valon lisääntyminen keväällä saa olon huononemaan. Kevätmasennus lienee yhtä todellinen ilmiö kuin kaamosmasennuskin.

Ihmisiä kerta kaikkiaan on erilaisia. Ei Päivänsäde ja menninkäinen sattumalta ole klassikko. Toki sen pimeys ja valo ovat vertauskuvallisia, mutta kirjaimellisestikin toimiva oivallus: ”…toinen meistä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa.”

Itse en kärsi säännöllisesti kummastakaan, pimeydestä enkä valosta, mutta tarpeen vaatiessa kyllä kummasta tahansa. Jos kuormaa on liikaa, ja jos ei nuku tarpeeksi, mikä tahansa kelpaa ketutuksen aiheeksi, pimeys yhtä hyvin kuin valokin.

Koetan olla stoalainen, keskittyä siihen, että kaikissa vuodenajoissa on hyvät puolensa. (En halua tässä loukata niitä, jotka pimeys tai valo oikeasti kaataa sängyn pohjalle.) Mutta koetan huijata itseni tunnelmoimaan pimeydellä ja valolla.

Muistan myös toisen ystäväni: hän teki opiskeluaikana yksin metsäretkiä, yöpyi makuupussissa taivasalla. Ihmettelin, eikö hän pelkää pimeää. Ystäväni ihmetteli: pelkää? Eihän missään koe oloaan turvallisemmaksi kuin metsässä makuupussissa, säkkipimeässä. Mikään ei voi uhata. Niin kuin kohdussa nukkuisi.

Sitä paitsi kun katson tuota omenapuuta aamuhämärällä pihalla, huomaan yhtäkkiä tärkeältä tuntuvan asian: en katsokaan sitä puuta, pimeyttä sen ympärillä, kammottavan mitätöntä taivasta. Vaan katson puun oksiin kiedottuja jouluvaloja. Ne loistavat lämpimän keltaisina ja jos käy tuuri, ne voi nähdä puun ympärillä tanssivina tulikärpäsinä. Vilkaisen niitä tämän tästä. Ja sytytän kynttilät pihalle mielelläni, kun vieraita tulee. Jään katselemaan pimeässä tuikkivaa valoa.

Jos olisi kesä, sitä ei voisi ollenkaan erottaa.