Kännykkä estää meitä tekemästä asioita, joista tykkäämme

Kännykän räpläämisessä pahinta ei ole, että se estää meitä hoitamasta velvollisuuksia ja tekemästä epämiellyttäviä askareita. Pahinta on, että se estää meitä tekemästä niitä asioita, joista tykkäämme eniten.

Lähes jokainen tietää tunteen: piti mennä lenkille, lukea kirjaa tai kuunnella musiikkia – mutta lysähdinkin puhelimelle selaamaan somea tai uutisotsikoita. Jälkikäteen tulee itseinho: miksi en ottanut itseäni niskasta kiinni? Miksi tuhlasin kaksi tuntia tähän, kun olisin voinut tehdä asioita, joista tykkään?

Asioiden näin ollessa, kuinka voimme edes kuvitella, että teinin itsekuri riittäisi rajoittamaan puhelimen turhaa selailua?

Teini onkin onnellisessa asemassa, koska hänellä on joku, joka asettaa rajat puhelimen käytölle. Tuo joku olet sinä.

Yhtenä päivänä menin yläkertaan varmistuakseni, että mikään ei ollut muuttunut: pojat, 12 ja 13, makasivat sängyillään ja tuijottivat maalikoosteita puhelimistaan kuulokkeet korvilla. Oli aurinkoinen päivä, 25 astetta lämmintä.

Silloin se iski: tähän on tultava loppu. Jos en aseta rajoja, se on hirvittävä vääryys lapsia kohtaan. Ei siksi, että heidän pitäisi ajaa nurmikko tai opetella uusi kieli vapaa-ajallaan, vaan siksi että puhelin estää heitä tekemästä asioita, joista he tykkäävät. Uimasta, pelailemasta pallopelejä, lukemasta Aku Ankkoja tai joskus kirjojakin. Tulee ilta, eikä tullutkaan mentyä ja tehtyä. Ihan kuin aikuistenkin elämässä.

Mutta en räjähtänyt. En sanonut mitään. Tunnin päästä pyysin pojat alakertaan.

Kerroin rauhallisesti asian niin kuin se on. Että tiedän hyvin, kuinka helposti kännykkä passivoi. Että en syytä heitä mistään, mutta haluan, että he alkavat tehdä enemmän asioita, joista tykkäävät. Että edessä on yksi heidän vapaimmista kesistään. Sitä ei kannata tuhlata kokonaan puhelimella.

Ja kun heillä on unelmia urheilussa pärjäämisessä, paras tapa päästä lähelle niitä on liikunnallinen elämä. Siinä on sekin hyvä puoli, että vaikka ei koskaan pääsisi sinne maajoukkueeseen, josta unelmoi, liikunnallinen elämä on hyvä juttu muutenkin, aikuisenakin.

Kerroin, että näistä syistä on nyt uudet säännöt. Kännykät ovat parkissa kesäloman ajan aamupäivät ja iltapäivät, keskipäivällä on tuokio, jolloin saa sometella tai katsella videoita. Ja toki koska tahansa saa soittaa tai viestittää asioita kavereiden kanssa, mutta ei roikkua puhelimella.

En vaadi heiltä, että he olisivat niin kuin minä olin heidän ikäisenään tai kukaan muu. Vaan että he jättävät menemättä puhelimen passivoivaan maailmaan ja katsovat, mitä sitten tapahtuu. Miten he alkavat täyttää joutilaisuutta.

Yllätyin: ei yhtään vastaväitettä. Ei yhtään tuhahdusta. Voisiko keskustelevassa lähestymistavassa ollakin järkeä?

Ensimmäiset päivät ovat sujuneet hyvin. Pojat tekevät enemmän asioita kuin ennen. Tästä rohkaistuneena aion käydä tuon saman keskustelun myös itseni kanssa.