Miten opettaa lapselle päättäväisyyttä ja omatoimisuutta?

Juha Kauppinen
Juha Kauppinen 14.9.2016 20:03

Istun keittiön pöydässä. Kuuden ihmisen ruokailun jäljiltä pöytä pitäisi siistiä. Haluan lapset mukaan tähän toimintaan. Heidän on tehtävä osansa, ettei täällä kukaan näänny. Sitä paitsi toivon heistä hyviä elämänkumppaneita jollekin: he eivät jätä puolisoaankaan kotitöiden taakan alle, vaan osallistuvat, hoitavat osuutensa.

Toivon heistä omatoimisia ihmisiä. Kuinka se kuuluisi tehdä? Olemalla itse omatoiminen ja näyttämällä esimerkkiä (siis keräämällä astiat kummempia virkkomatta) vai käskemällä heitä keräämään astiat, opettamalla tarttumaan asioihin?

Opetetaanko päättäväisyyttä väistymällä itse, antamalla lapsen tehdä asioita vai näyttämällä esimerkkiä, siis tekemällä itse asioita omatoimisesti? Olisi pitänyt lukea niitä kasvatusoppaita!

Mutta arkijärjellä mennään. Varmaankin pitää olla näitä molempia. Päätetään yhdessä. Minä päätän, saako pieni lapsi mennä kaverille, hän voi päättää, kenen luokse menee (itse asiassa tämän ohjeen taisin joskus vuosia sitten lukea juuri jonkun lastenpsykologin haastattelusta.)

Hyvä. Entä isompien lasten ja isompien asioiden kohdalla? Näen tästä esimerkkejä ympärilläni. Joissain perheissä lapset ovat lapsia vielä teininäkin. Vanhemmat päättävät, teinit tottelevat. Joissain perheissä lapset ovat ennen kaikkea vertaisia. He päättävät monesta asiasta itse.

Molemmat tavat voivat toimia, ja tietysti metsäänkin voi mennä. Jos määräät liikaa, lapsi ei opi päättämään. Jos annat liikaa siimaa, lapsi voi tuntea turvattomuutta ja epävarmuutta, joutua isoon vastuuseen liian aikaisin.

Siinä keittiön pöydässä tasapainoilen. Joskus siivoan itse, joskus määrään lapset siivoamaan. Annan rätin ja sanon: sä osaat. Ja tietysti on vaikeampiakin asioita. Nurmikon leikkaaminen, kaupassa käynti yksin, pyörän vieminen korjaamoon ja vian selittäminen.

Aina kun muistan ja tajuan, koetan väistyä.

Kun teini ottaa ruohonleikkurin, tekisi hirveästi mieli neuvoa. Koetan pidättäytyä. Rajaan alueen, jossa hän saa harjoitella. Annan leikkurin ja sanon: sä osaat hienosti. Menen sisälle muihin hommiin.

Ja kyllä minä tajuan, mikä tämän asteittaisen väistymisen tien päässä odottaa. Se mitä toivon, on oikeastaan aika paradoksaalista ja tuskallista: toivon, että he eivät enää ollenkaan tarvitse minua. Tulee päivä, jolloin kaikki askareet ovat lapsilla. Ehkä heistä joku asuu tässä talossa, tietää, mihin asentoon maalämpöpumppu säädetään kesäksi, tietää, mistä peräkärry vuokrataan, kuinka kaatopaikalla asioidaan. Tai jos ei tässä talossa, jossain muualla. He elävät elämäänsä, ja minä olen yhä vähemmän mukana.

Mitä jää jäljelle? Mitä haluaisin, että he muistavat minusta. Tuossa se varmaan on kiteytettynä. Sä osaat. Minä menen tästä muihin hommiin.

Keskustelu