Elämän ydinmehu

Juha Kauppinen
Juha Kauppinen 15.3.2016 07:23

Toimittajan luonteeseen kuuluu mihinkään kuulumattomuus. Innostumme ammatiksemme kerran päivässä, viikossa tai kuussa jostain, niin kuin se olisi maailman tärkein asia. Päästämme irti ja etsimme jotain uutta. Elämme toisten ihmisten unelmia.

Siksi toimittaja laiminlyö ehkä itseään monia muita helpommin. Enkä nyt tarkoita roskaruokaa ja muuta epäsäännöllistä elämää, vaan sielullisia asioita.

Joskus innostumiseni peittää näkyvyyden siihen, mikä on itselleni tärkeää. Kun näen intohimoisia toimittajia, näen joskus ihmisiä, jotka ovat niin kaukana itsestään, sisimmästään. Vaikuttaa kuin heillä ei olisi sielua. Se kavahduttaa.

Paradoksaalista kyllä, itselleni tärkeimmät asiat tulevat joskus esille juuri kovimman työstressin keskellä. Näen pätkän luontoelokuvaa, jossa puro solisee ja laululintu hypähtää oksalta, tunnen vahvaa harmoniaa, kaipuuta jonnekin, minkä koen kodiksi. Saan siemauksen elämän ydinmehua.

Koska löysin tuon ydinmehun? Varhaisessa lapsuudessa, tai ehkä väkevin hetki oli sittenkin 10–13-vuotiaana. Sain kameran, kiikarin, lintukirjan. Menin lintutorniin ja opin sellaisen täysin käsittämättömän asian, että tavilla on vihreää kuparinvärisessä päässään, haapanalla valkoista. Luin Ernest Thompson Setonin klassikon Kaksi partiopoikaa.

Siinä minun ydinmehuni. Kaipuu erämaahan, luonnon ihmeiden äärelle. Miksi nuo linnut ovat olemassa? Se ihmetyttää minua vähintään yhtä paljon kuin oma olemassaoloni.

Omat poikani ovat juuri tuon ikäisiä, 11 ja 13 vuotta. Tajuan, että he ovat juuri löytäneet tai löytämässä elämänsä ydinmehua. Se on kiehtovaa, mutta kauhistuttavaakin.

Osaanko johdatella heitä oikeiden asioiden äärellä? Pitääkö minun johdatella heitä sinne? Mitä ovat oikeat asiat juuri heille. Sitä en tiedä.

Olen päätynyt noudattamaan poissulkemisen taktiikkaa. Koetan olla tarkkana, että he eivät ainakaan leimautuisi mihinkään vahingolliseen juuri nyt. Tämä on ehkä lapsellista ja suoraviivaista, mutta ajattelen, että nyt he eivät saa haltioitua mistään pahasta ja turmiollisesta. Tarkoitan sellaista, minkä kanssa 12-vuotiaan ei missään tapauksessa pitäisi olla tekemisissä: viina, tupakka, huumeet ja niin edelleen.

Samalla katson heitä kuin jossain eläinkokeessa: kun kuuluu riemunhuudahduksia, kun heidän sielussaan syttyy lamppuja nopeasti joissain arjen tilanteissa, ajattelen, nytkö se tapahtuu? Tuossako hän löytää jotain pysyvää, jonka kintereillä tulee pysymään läpi elämänsä? Tuoko on hänen elämänsä ydinmehu?

En toivo paljoa. Tulkoot sellaiseksi kuin tulevat, kunhan se ei ole mitään aivan kamalaa ja laitonta. Ja jos joskus saan heidät nähdä aikuisina ja puhua heidän kanssaan näistä asioista, muistella hetkiä. Se riittäköön.

Keskustelu