Kaarina Hazard kummeksuu muuttunutta yhtenäiskulttuuria: ”Joka paikassa on samat henkkamaukat, samat ABC:t”

Eräs suosittu hokema kuuluu, että elämme kukin kuplissamme. Asiaintilaa tavataan surkutella perustellen, että jos enemmän toisistamme tietäisimme, keskinäinen ymmärryksemmekin kasvaisi ja sopu suurenisi.

Pinttyneen kannan mukaan ennen vallitsi yhtenäiskulttuuri, joka nyt on pirstoutunut tuhoisiksi erillisyyksiksi. Entäpä, jos asia onkin tyystin päinvastoin.

Vielä 80-luvulla oli kaksi tv-kanavaa ja yksi Kekkonen, ja usein juuri tämän kaltaiset seikat esitetään todisteeksi siitä, että kaikilla oli sama todellisuus, vaikka juuri Kekkonen ja televisio olivat ainoat yhteisemme. Kaikki muu oli omaa ja erityistä.

Sukupolvi sitten elämäntapojen kirjo oli valtava. Vaikka nuoriso hamusikin samamuotia, ryyditti heidän yhteneväisiä farmarihousujaan äitien kutomat villapaidat, kullakin omanlaisensa.

Kaupunkien kaduilla kulki opiskeleva nuoriso, mutta myös molemmat sodat käyneitä vanhuksia ja maitotilojen miehiä pussihousuissaan matkalla paikalliseen säästöpankkiin. Eri historioiden vanat kulkivat rinnan, ja juopa tietojen ja kokemusten välillä oli valtava.

Kun 80-luvulla matkustettiin, joka paikkakunnalla oli omanlaisensa kulttuuri ja eri asiat. Jopa tavaratalot olivat toisia: Vain Kuopiossa törmäsi Carlsoniin ja Jyväskylässä Tyynelään.

Helsingin asiat olivat tottavie Helsingin asioita ja pääkaupungin uusia kauppoja kuvailtiin reissujen jälkeen jutuissa hartaudella. Kahvilat, niiden tarjoomukset, tarinat, juorut ja keskustelujen aiheet olivat junamatkan päässä aina toiset – kun vaihtoi paikkakuntaa, sitä todella tunsi vaihtaneensa.

Yksi Kekkonen ja kaksi tv-kanavaa olivat se esperanto, joka yhdisti muutoin niin kovin eri ilmanaloissa elävän porukan. Yhteistä kieltä etsimällä etsittiin, koska erimurteisuus niin tavoissa kuin ajattelussakin oli selviö.

Yhtenäiskulttuurissa emme eläneet ennen, vaan elämme nyt: Joka paikassa on samat henkkamaukat, samat ABC:t, joka ikisessä S- ja K-marketissa yhtäläiset, tasalaatuiset tuotteet niin, ettei maitohyllyn äärellä mitenkään voi päätellä ollaanko Espoossa vai Iisalmessa.

Ennen jos pääsi ulkomaille, sieltä oli syytäkin tuoda tuliaisia: Vaatteita, jonkalaisia kukaan ei ollut nähnyt, kenkiä joita ei tullut vastaan missään, levyjä jotka ehtisivät tänne vasta seuraavana kesänä jos sittenkään.

Toisaalla kun oltiin, oltiin tosiaankin toisaalla:
Yhtäällä olivat huivipäiset, ahavoituneet mummut, toisaalla taas kahviloissa istuvat korkokenkäisoäidit, ja olisi ollut kovin vaikeaa kuvitella näkevänsä yhtä ja samaa unikkokuosia niin Seinäjoen kuin Kouvolankin Prisman jonossa.

Ehkä keskinäinen eripura syntyykin juuri tästä: Kun kaikilla on kaikkialla kännykässään sama meemi, syntyy poru siitä, kenelle se oikein kuuluu, kuka sen saa omistaa, kuka määritellä minkälainen jokin on ja miten se pitäisi ymmärtää. Me taistelemme yhteisestä todellisuudesta kukin vaatien sitä vain omaksemme.

Ennen oli helpompaa: Todellisuuksia oli monia ja niinpä niitä riitti kaikille.