Kaarina Hazard pohtii, miksi vaalikampanjointia käydään vanhan maailman rytmillä: ”Perinteinen kampanjointikoreografia näyttää kuin retrokuosilta, joka ei vielä ole tullut takaisin muotiin”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kaarina Hazard
Seuran kolumnisti Kaarina Hazard. © Tommi Tuomi / Otavamedia
"Nuorison huoli ilmastosta pitää ottaa tosissaan, hokevat puolueiden näkyvimmät päät, ikään kuin ilmasto olisi jonkinlainen sesonkitanssi, jonka nuoret tällä kertaa ovat keksineet", Kaarina Hazard kirjoittaa Seuran kolumnissa.

Vaalikamppailu on sekä uusia aloitteita ja tuoreita painotuksia että toiston rituaali. Joka porukalla on jonkinlainen tönö, ennen se oli teltta tai mökki, nykyään kontti tai bussi. Sieltä jaetaan haaleaa kahvia sateessa vettyvään paperimukiin ja päälle tarjotaan kova, paha karamelli puolueen väriin käärittynä. Sen saa, jos ottaa myös tarran tai ilmapallon. Tulitikut, pullonavaajat, muistilehtiöt ja avaimenperät ovat kuin matkamuistoja eksoottisesta määränpäästä, jossa pääsee käymään kerran neljässä vuodessa.

Traditiot ovat tietenkin sekä mieleisiä että tarpeellisia, mutta erityisesti tällä kertaa perinteinen kampanjointikoreografia näyttää kuin retrokuosilta, joka ei vielä ole tullut takaisin muotiin. Vaalikampanjointia käydään vanhan maailman rytmillä ja tanssiaskelilla, vaikka aika on kokonaan uusi. Tosiasia on se, ettei meillä ole mitään muuta periharkittavaa kuin ilmastokriisi, mutta sinne se painuu, yhdeksi aiheeksi muun politiikan joukkoon.

Nuorison huoli ilmastosta pitää ottaa tosissaan, hokevat puolueiden näkyvimmät päät, ikään kuin ilmasto olisi jonkinlainen sesonkitanssi, jonka nuoret tällä kertaa ovat keksineet. Olihan meilläkin aikanaan se ei ydinvoimalle, ja meitä ennen Biafran nälkiintyneet lapset, nuorisolla sitä nyt tapaa aina olla joku oma jutska, tällä kertaa tämä ilmasto. Vaikka asiallista keskustelua katastrofin vakavuudesta, syvyydestä ja laajuudesta kyllä käydään, ei se aiheena ole noussut pakottavaksi, sellaiseksi, jolle kaikki muut aiheet alistuisivat. Ja vain se olisi järkeenkäypää.

Huolimatta siitä, että jotkut toimittajat ja muut omaan ääneensä ihastuneet vapaa-ajattelijat muuta väittävät, eri puolilla maailmaa tehdyt objektiiviset, tieteelliset tutkimukset laulavat yhtä ja samaa virttä: Tämä loppuu, jos ei muutosta tule.

Miten huojentavaa olisikaan, jos ilmastokriisi olisi nuorisohuoli. Sittenhän voisimme jättää sen kokonaan nuorison ratkaistavaksi. Antakaa meidän puhua talousasioista, me kun osaamme eturyhmäkielen, ja ottakaa te koppi tästä, mikä tämä nyt on, noh, joku uusi ja vaikea. Äkkiäkös te nuoret, innokkaat insinöörit keksitte jos jonkinmoiset keinot ja ratkaisette kaiken, me annamme teille vapaat kädet, menkää ja keksikää tulevaisuus! Ja kas, noin on koko lopun uhka poispyyhkäisty, hups vaan, noin siitäkin selvittiin, hyvä nuoriso, tässä teille pinssi.

Tietenkin on välttämätöntä, että koko käsillä oleva kekseliäisyys otetaan käyttöön, mutta se ei riitä. Satsatkaa myös kriisiresilienssiin, kaikkiin sellaisiin taitoihin, jotka lisäävät taipuisuutta äkkiarvaamattomissa tilanteissa. Opiskelkaa tasa-arvoa ja panostakaa kommunikaatiokykyyn, harjoittakaa neuvottelutaitoja ja kaikenpuolista ketteryyttä valtio-, kieli- ja kulttuurirajat ylittävään yhteistyöhön. Ne ovat hyviä vahvuuksia aina ja aivan pian korvaamattomia.

X