Kaarina Hazard ja nykyjournalismin tabut: ”Saako iltapäivälehden toimittaja antaa poliittisen intohimonsa näkyä?”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kaarina Hazard
Seuran kolumnisti Kaarina Hazard. © Tommi Tuomi / Otavamedia
"Toivoa sopii, että toimittajat edelleen jaksavat nousta loukattujen tunteidensa, ansaintalogiikan hapertumisen aiheuttaman paniikin ja informaatiokilpailun tuottaman klaustrofobiansa yläpuolelle", kirjoittaa Kaarina Hazard.

Saako iltapäivälehden toimittaja antaa oman, lausumattoman poliittisen intohimonsa näkyä haastatellessaan ministeriä? Onko Ylen uutistyössään pakko matkia lööppijulkaisujen eltaantuneimpia asetelmia? Pitääkö päivälehden välttämättä lojua tunteissa ja tuoksuissa kuin pahimman viikkomakasiinin?

Kysymyksiä, kysymyksiä.

Siinä analogisessa maailmassa, johon minun sukupolveni kasvoi, viestimillä oli sanomisen monopoli. Lukijat oppivat, että lehdet kirjoittivat tärkeistä asioista, joita olivat saaneet selville tärkeissä tilaisuuksissa tärkeiltä ihmisiltä.

Öljyn hinta ja satokauden näkymät olivat tärkeitä seikkoja ja kulttuurisivujen henkilöt hienoja ihmisiä, koska heitä haastateltiin lehteen. Tv- ja radiotiedot, sää ja nimipäivät, ja niiden päälle sarjakuvat olivat se palveluosio.

Lehden lukeminen, sen kautta suurempaan maailmaan liittyminen kesti sen hetken minkä se kesti ja loppuaika olikin sitten omaa aikaa, milloin surullista, milloin joutuisaa.

Internetin ihmemaailma muutti kaiken, tieto ja tavoittavuus räjähtivät. Aihe kun aihe ja jo muutamalla sormen liikkeellä saat silmiisi huolella koostettua näkemystä, jota tukevat vankat perusteet. Oli kiinnostuksen kohteena sitten keskiaikaiset ruokatavat tai amerikkalainen koirahihnamuoti, se kaikki on käsilläsi runsaampana kuin koskaan osasit kuvitella.

Äänensä saavat kuuluviin kaistapäisimmät öyhöttäjät, mutta myös terävimmät tutkijat, sivistyneimmät summaajat ja lahjakkaimmat visionäärit. Somepresenssillään leipänsä ansaitsevia vaikuttajia syntyy niin tiuhaan, ettei laskea ehdi. Jokaisella on kännykässään mediatekniikka, josta ammattilaiset sukupolvi sitten vain unelmoivat. Medioituneen maailmamme tuotantovälineet, ne totta vie ovat siirtyneet kansalle.

Ja miten toimittajat uniikin roolinsa kyseenalaistumiseen ovat suhtautuneet? No, kukin tavallaan.

Jotkut tahtovat pitää kiinni arvostaan ja larppaavat entistä maailmaa kuin uutta ei olisi tullutkaan. Toiset ovat heittäneet pyyhkeen kehään ja tarjoavat megafoniaan jokaiselle, joka sen ulottuville sattuu toikkaroimaan.
Kolmannet ovat juuttuneet vastakohtien välttämättömyyteen kuin ammatilliseen pakkoliikkeeseen.

Onneksi on niitäkin, jotka eivät ajan riennon kakofoniasta hämäänny. He tahtovat edelleen luoda sitä jaettua julkista tilaa, jota demokratia välttämättä tarvitsee.

Toivoa sopii, että toimittajat edelleen jaksavat nousta loukattujen tunteidensa, ansaintalogiikan hapertumisen aiheuttaman paniikin ja informaatiokilpailun tuottaman klaustrofobiansa yläpuolelle ja piirtää meille ne kalkkiviivat, joiden avulla poliittinen kamppailu ja asioiden muuttaminen, koko tämä yhteinen pesäpallomatsi on mahdollinen.

X