Teksti: Veli-Matti Jusi

Sitä jo hetken lapsellisuuttaan ajatteli, että maailma – tai edes Eurooppa – olisi valmis. Ei se ollut.

Perin on ohuessa demokratia ja sivistys – myös Euroopassa. Kun sitä hiukan poliisipampulla koettelee, kevyt kuorrutus häviää, ja palataan hetkessä muutama vuosikymmen taaksepäin. Uutiskuvat Katalonian itsenäisyysäänestyksestä olivat kuin suoraan kuohuvalta 1960-luvulta. Ankeita, mustavalkoisia, pelottavia ja surullisia.

Ei se ohi ole vieläkään. Kataloniassa on nyt 4 000 miestä valmiina sen varalle, että maakunnan itsenäistymispyrkimykset eivät karkaa keskushallinnon käsistä.

Jonkin aikaa eli kuvitelma, että Espanjassa osataan hoitaa vaikeatkin asiat herrasmiesmäisesti niin kuin johtavassa ja suuressa EU-maassa pitää. Kukaan ei ollut kuitenkaan huomannut kertoa myös poliisijohdolle, että nyt eletään vähän toisia aikoja kuin diktaattorikenraali Francon aikaan. Johto käskytti vanhaan tapaan ja vanhaan malliin kentällä valmiina olevia visiirimiehiä – ja jo heilahtelivat pamput kipeästi samaa kansaa edustavien kansalaisten päihin, niskoihin, selkiin ja jalkoihin. Ikää ja sukupuolta ei katsottu.

Kokonaan toinen juttu on, etteivätkö Katalonian itsenäistymispyrkimykset olisi todellinen ja vaikea ongelma. Ne vaarantavat maan yhtenäisyyden, herättävät epäluuloja ja pelkoja sekä nostavat jännitteitä. Moni kysyy, miksi vauraan maakunnan pitäisi erota omaksi valtioksi, mutta tämä on silti homman nimi: Miksi ratkaisua haettiin käyttämällä vain raakaa väkivaltaa? Miksi pamppukäsi on niin herkässä? Ei neuvotteluja, ei eri vaihtoehtojen etsimistä, ei yrityksiä sovitella ristiriitoja.

Pamppu ei kysy, pamppu alistaa. Käskyt tulevat vain ylhäältä.

Kataloniaan ei ole pitkä matka. Se on kymmenien tuhansien suomalaistenkin turistien suosimaa aluetta, pääkohteenaan tietysti pääkaupunki Barcelona. Poliisiotteellaan Espanja matkasi pitkälle takaisin menneisyyteen.

Kävi jatkossa niin tai näin, Katalonia on nyt Euroopan uusi kriisipesäke. Turha väkivalta kärjisti vastakkainasettelua ja mielipiteitä. Pampuniskut ovat syvässä, ne muistetaan kauan. Niistä kerrotaan vielä lastenlapsillekin.

Taas on alkanut sekin aika, kun naapurustoissa taistellaan puhtaimman pihan maineesta. Kyytiä saavat puista varisevat lehdet. Taistoon käydään mitä mielikuvituksellisemmilla vehkeillä ja suurella intohimolla. Jokainen vielä puussa putoamistaan odottava lehti on yhteiskunnan vihollinen numero yksi.

Koikkalainen on siinä sodassa suosiolla häviäjä. Jos asiaa hiukankaan järjellä ajattelee, niin luonnon kannalta parasta olisi, että lehdet jäisivät maatumaan siihen, mihin ne putoavatkin. Ravinteet säilyvät maassa, pieneliöstö viihtyy, ruoho kasvaa. Polttoaineita ei kulu kuljetuksiin. Hyvää tavaraa on turha kuskata kaatopaikalle.

Jälki ei ehkä ole kaikkein siisteimmän näköistä, mutta sekin on makuasia. Silmä tottuu. Ei kaiken tarvitse olla viivoittimella vedettyä.

Yksi lehti sinne, yksi lehti tuonne – ja ovat muistojemme lehdet kuolleet. Eikä kun odottamaan päivää, jolloin sataa ensilumi.

Optimisti tietää, että se tulee heti, kun vain saadaan tuo veden tulo loppumaan.

X