Ampumahiihto ei yllätä – Martin Fourcade voittaa aina
Ei ole yhtään kivaa, kun joku on jossain liian ylivoimainen. Se on pitkästyttävää, tylsää ja latistuttaa niin kisat kuin katsojien tunnelmatkin.
Urheilustahan Koikkalainen nyt puhuu ja tällä kertaa ranskalaisesta ampumahiihtäjästä nimeltä Martin Fourcade.
Koikkalainen ei ole vähimmässäkään määrin urheiluhullu. Sieluun tuli vamma suomalaisittain surullisenkuuluisissa Lahden MM-hiihdoissa 2001 eikä se ole sieltä sen koommin poistunut – niin kuin ei kuulemma monelta muultakaan.
Ampumahiihto on kuitenkin laji, joka sytyttää. Se on äärettömän vaativa niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja koko kausi on urheilijalle raadollisen pitkä. Hentoa ja iloista Kaisa Mäkäräistäkin katsoessa käy joskus suorastaan sääliksi, mutta Kaisa on kova luu.
Suomalaisia miesampumahiihtäjiä ei tv-ruudussa paljon näe, mutta Martin Fourcade näkyy sitäkin paremmin. Sinänsä ihan sympaattisen oloinen partamies, mutta pitääkö sen perkele voittaa joka ainut kerta.
Miesten ampumahiihdossa on käynyt niin kuin takavuosina Formula ykkösissä. MM-osakilpailuja jaksoi katsoa vain toivossa, että raivostuttavan ylivoimainen Michael Schumacher edes joskus häviäisi. Häviäisi edes yhden kerran!
Turha oli toivo. Aina Schumi tuli ja voitti samoin kuin nyt tekee Fourcade. Saman voittajan yksitoikkoisesta ylivallasta kärsii koko laji. Liian ylivoimaiset pitäisi diskata tai ainakin hankaloittaa heidän menoaan.
Viiden peräkkäisen voiton jälkeen vaik- ka perunasäkki ampumahiihtäjän selkään tai peruna F1-kärryn pakoputkeen, jotta muutkin pysyisivät edes joten kuten perässä.
Tämä ei ole henkilökohtaista. Tämä on ihmisen luonto. Kun joku juuttuu liian jymäkästi huipulle, kaikki haluavat hänet alas. Kaikki toivovat hänen häviämistään ja seuraavat kisoja vain siksi, että joku toinen tulisi ja kukistaisi hänet.
No bad feelings!
Kuten näkyy, kovin pieniä ovat tällä haavaa Koikkalaisen murheet. Pitää kuitenkin koputtaa puuta. Toivon mukaan näin vähällä päästään jatkossakin.
Antaa Martin-pojan vaan voittaa. Tuleehan kohta puoliin kevät ja sitten kesä. Silloin on ampumahiihdossakin onneksi vähän hiljaisempaa.
Suru-uutinen tuli maanantaina. Koikkalainenkin muistaa lämmöllä entistä työkaveriaan Jorma Tiittasta eli Titua. Kuten jo Seurassa kerrottiin, koko suomalaisen lehdistönkin mittapuulla ainutkertaisen uran tehnyt pilapiirtäjä on siirtynyt suureen tuntemattomaan.
Titun piirroksia ilmestyi Seurassa 44:nä vuotena.
Titu oli hieno mies, vaatimaton ja eleetön, mutta periaatteissaan tiukka ja lahjomaton. Hän ei elvistellyt, vaan pudotti öykkärit maan pinnalle huumorilla.
Huumoria on vaikea ohittaa. Hiljainen viesti menee kyllä perille. Ja viisas ymmärtää ottaa sen pullikoimatta vastaan.
Karjalan evakko Titu oli Raudussa syntynyt ja Viipurissa asunut. Kotiseudun menetys näkyi ja tuntui, mutta syvimmät tuntemuksensa Titu piti piilossa.
Toimitussihteerien ei tarvinnut koskaan olla piirrosten tulosta huolissaan. Titu ilmestyi aina paikalle hyvissä ajoin. Kädessä oli rullalle pyöritetty ja nyöritetty piirros.
Toimituksen sihteerit taas saivat Titulta erilaisen laskun. Laskun mukana tuli aina pikkuruinen runo. Se oli jo kuin taideteos.
Titun pilapiirtäjäuraan tuskin kukaan enää yltää. Aika tulee vastaan.