Eddie Constantinekin on nähty Salvessa
Kiitos kysymästä, vappu ja Tarto ovat onnistuneesti takana. Koikkalainen suuntailee jo kohti Karjalan tasavaltaa ja Äänistä, Euroopan toiseksi suurinta järveä.
Jos Emajoen varrelle vuorostanne matkaatte, niin menkää Viron uuteen komeaan kansallismuseoon ja muistakaa ehdottomasti käydä gruusialaisessa ravintolassa. Se on lajinsa parhaimmistoa ja kilpailee jopa tbilisiläisten esikuviensa kanssa.
Tarton gruusialaisen ravintolan virallinen nimi on Restoran Gruusia Köök ja osoite Rüütli 8. Löytyy varmasti, on aivan kaupungin ydinkeskustassa.
Tässä olikin mainio aasinsilta siirtyä Helsingin Hietalahteen. Siellä ovat ravintola Salve ja sen kilpailija Hieta. Koska Koikkalainenkin on muutamankin kerran palstallaan Salvesta kertonut, niin kerrotaan siitä nyt suulla suuremmallakin. Vastikään on ilmestynyt toimittaja Sakari Nupposen erinomainen historiikki 120-vuotiaasta merimieskapakasta.
Kirjan alkusanat ovat komeat: ”Salve! Tämä kirja kertoo Helsingin viimeisestä merimieskapakasta, joka on selvinnyt kahdesta maailmansodasta, yhdestä kapinasta ja kolmesta lamasta.”
Voiko asiaa enää ytimekkäämmin sanoa? Legendaarinen ravintola on saanut mainesanat, jotka eivät ammu yli.
Satakaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Voi vain kuvitella, mikä määrä olutta on kipattu kurkusta alas sinä aikana ja voi vain yrittää laskea, kuinka monta paistettua Salven silakkaa on tänä aikana siellä syöty.
Salven vaiheet ovat olleet dramaattisiakin. Viime vuodelle sattuvat päivät, jolloin sen tarina oli päättyä kokonaan.
Salve selvisi. Nyt se seisoo reippaan sadan metrin päässä alkuperäisestä paikastaan. Vanha rekvisiitta on viety sinne ja tilat tuplaantuneet. Pääasia on, että vanha henki on säilynyt, olutta saa ja rapeat silakat kypsyvät edelleen.
Sattumuksia Salvesta riittää. Tätä Koikkalainen ei ollutkaan kuullut:
”Julkkiskaartin kovimpia nimiä oli näyttelijä Eddie Constantine. Häneen liittyy tarina edesmenneestä kanta-asiakkaasta, joka ryhtyi raittiiksi kuviteltuaan nähneensä Eddie Constantinen Salvessa. No, hän todella näki filmitähden eikä vain harhoja.”
Koska Koikkalainen on ollut tien päällä, pitää palata kotimaan asioihin takautuvasti. Kovasti ilahdutti mieltä Helsingin Sanomien juttu Nakkilan suuresta pojasta, vuorineuvos Tauno Matomäestä, järeän tason metallimiehestä, joka on sitä mieltä, ettei Suomesta kannata viedä maailmalle hevosta pienempiä tavaroita.
Suomen taloudellisia rakenteita raskaalla kädellä käännellyt vuorineuvos on pienen syrjäisen kylän poika, joka on aina asunut kotikylässään. Hänen jalkansa ovat pysyneet tukevasti maan pinnalla, vaikka tie on vienyt niin hulppeisiin hoveihin kuin Texasin öljymiestenkin seuraan.
Vuorineuvos on vetäytynyt viisaan lepoon. Eeva Palojärvi kuvailee miljöötä ja atmosfääriä HS:n jutussaan. ”Nakkilan-kodissaan Matomäki istuu ajattelemassa asioita mieluusti keinutuolissa, takan edessä. Ajatustyötä saa tehdä maalla rauhassa. Hiljaisuuden rikkoo vain aikaisin aamulla kylän läpi ajavan postiauton ääni.”
Koti ja kotikylä ovat aina olleet Matomäelle ne tärkeimmät.
”Täällä on eri elämä. Ja täytyy tunnustaa, että työnteko on väliin häirinnyt elämistä aika lailla.”