”Edessä ovat pian päivät, jolloin kansa vaatii konkretiaa kauniiden puheiden sijaan”
Pimentynyt on jo kylmän Pohjolan päivä, linnut lentäneet etelään ja ensimmäiset yöpakkaset ovat ovella kohtsillään.
Pieni katajainen kansa valmistautuu talven tuloon. Kuten aina, nytkin se saapuu yllättäen, mutta neuvokkaasti siitä selvitään googlettamalla ja iltapäivälehtien lööppejä kauhistellen.
Ohjeistus on entinen: pipoa korville, vaatetta päälle ja sisälle oikeaa asennetta. Kyllä se siitä.
Antti Rinteen (sd.)hallitus on istunut sata päivää.
Pörssiyhtiöistä sanotaan, että se on se aika, jonka kuluessa uuden toimitusjohtajan on pitänyt irtisanoa tukku työntekijöitä ja heittää vanha johtajisto pihalle tai antaa jotenkin muuten ensimmäiset isot näyttönsä osaamisestaan.
Koska hallitusta tai eduskuntaa ei voi johtaa niin kuin pörssiyhtiötä, vaikka ex-pääministeri Juha Sipilä (kesk.) ja hänen oikea kätensä ex-liikenneministeri Anne Berner niin luulivat, niin ehkä ei aivan vielä ole hetki antaa kouluarvosanoja.
Odotellaan tässä nyt sitäkin, millä tavoin elinkeinoministeri Katri Kulmuni haluaa toiseksi suurimman hallituspuolueen uutena puheenjohtajana näkyä ja vaikuttaa.
Ensimmäinen viikko keskustan puheenjohtajana ei Paavo Väyrysen opetuslapsena politiikkaan lähteneestä Kulmunista tai hänen aikeistaan paljon paljastanut. Tunteisiin vetoavan maalailun ja sympatiseeraamisen Kulmuni tuntuu hallitsevan hyvin, mutta edessä ovat pian päivät, jolloin kansa vaatii konkretiaa kauniiden puheiden sijaan. Sitten on pakko näyttää todelliset kortit.
Näkyminen on politiikassa avainsana. Jos ei näy, ei ole olemassa. Miten nopeasti katosikaan parrasvaloista Antti ”Kanki” Kaikkonen. Sinisiä ministereitä ei muista enää kukaan. Entä missä ovat ex-kokoomusministerit, Mäntyharjun sfinksi Antti Häkkänen ja Forssan surusilmä Sanni Grahn-Laasonen?
Lopuksi urheilu-uutisia. Ei, ei ihmemies Teemu Pukista eikä vanhasta suuresta jalkapallokaupungista Valkeakoskesta, jonka perinteikäs Haka on seitsemän vuoden tauon jälkeen palaamassa taas Suomen huipulle liigaan, vaan Udmurtian tasavallasta Venäjältä ja sen yli 600 000 asukkaan kaupungista Iževskistä.
Helsingin Sanomat kertoi, miten lätkäjoukkue Ižstal Iževskin maalivahti Saveli Kononov sai voittoisan VHL-ottelun jälkeen parhaan pelaajan palkintona kouriinsa AK-47-rynnäkkökiväärin.
Se ei ole Venäjälläkään aivan tavanomainen palkinto, mutta ilmeisen kelvollinen vaihtoehto. Naama korvissa Saveli sitä ainakin pukuhuoneessa esitteli pelin jälkeen.
Vanhassa Neuvostoliitossa – olisiko syytä olettaa, että sama jatkuu nyky-Venäjälläkin? – kaikki siviiliteollisuus oli jollain lailla kytketty myös sotateollisuuden tarpeisiin.
Tarina kertoo miehestä, joka oli tehnyt pitkän, yli 40-vuotisen uran ompelukonetehtaan mekaanikkona.
Kun eläkkeelle lähdön aika koitti, miehelle järjestettiin juhlat ja tiedusteltiin samalla, mitä hän haluaisi läksiäislahjaksi.
”Mielelläni ottaisin yhden ompelukoneen”, mies vastasi.
”Toveri hyvä, tiedämme kyllä, että olet kantanut niitä kymmenittäin osina kotiin työvuosiesi aikana. Etkö ottaisi jotain muuta?”
”Ompelukoneen minä haluan”, mies intti.
”Myönnän kyllä vieneeni osia kotiin, mutta aina kun olen ruvennut kokoamaan niitä, on syntynyt Kalashnikov.”
