”Ei maalata piruja seinille, mutta ei pidä laiskistua siihen olotilaan, että kansallinen vapaus olisi itsestäänselvyys”

Tästä se taas alkaa, kevät! Koikkalainen teki äijäporukassa – tiedättehän, sama kööri, sanasta sanaan samat vanhat vitsit ja jutut – perinteisen Peipsijärvi-turneen Kaakkois-Virossa. Sää oli tuulinen, mutta lauha, pellot vihreitä, järvi vielä paksussa jäässä. Kallasten karakatitsa-tapahtumassa väkeä riitti, kauppa kävi ja ihmisillä oli hyvä mieli.

Yhtään ainutta muuttolintua ei silmiin vielä sattunut. Sen aika voisi jo hyvin olla. Havaintoja kiuruista on kuulemma tehty jo Suomessakin. Tulossa ne joka tapauksessa ovat, muuttolinnut, joukolla ja pian.

Monelle Kaakkois-Viro edustaa pysähtyneisyyttä ja jämähtämistä menneille vuosikymmenille. Niinkin sen voi tietysti nähdä, mutta vanha jäärä Koikkalainen puolestaan arvostaa juuri tätä: maailma todellakin saattaa muuttua, on robotiikkaa, globalisaatiota ja milloin minkäkin asian eskaloitumista, mutta perusasiat eivät silti muutu.

Ihmisen perustarpeet pysyvät, ja se oikea elämäntapa on myös valittavissa. Peipsijärven rannoilla on aineellisesti köyhempää kuin Tallinnan autolautoilla tai Tarton tai Tallinnan valoissa, mutta niiden tilalla on jotain muuta. Kun luopuu, myös saa.

Kun sipulikansan asuma-alueilla liikkuu, mukaan on aina otettava sen hienoimpia tuotteita, sipulia sekä puna- ja valkosipulia. Parempaa voi kasvattaa korkeintaan Koikkalainen itse, mutta tuotos ei ole yhtä tasalaatuista. Sipulikansan perinteet painavat viljelyasioissakin: se, mitä tehdään, tehdään pitkän mies- ja naismuistin kokemuksella.

Kun Viron suurimman ja koko Euroopan viidenneksi suurimman järven rannalla oltiin, niin tarjolla oli myös mitä hienoimpia kalatuotteita – joukossa luonnollisesti kuulua Peipsijärven kuhaa. Valitettavasti ne kaikki jäivät vain maisteluksi, sillä logistisista syistä niitä ei kannattanut ostaa. Luotettava kylmäketju ei olisi oikein toiminut.

Sattuipa somasti sekin, että viikonlopulle ajoittui Viron kansallispäivä. Viro julistautui itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918 ja sen mukaan tulee myös kansallispäivä. Itsenäisyys palautettiin 20. elokuuta 1991 pitkän ja raskaan neuvostomiehityksen jälkeen, mutta juhlat juhlitaan sadan vuoden takaisilla askelmerkeillä.

Nytkin kansallispäivä näkyi hienolla tavalla niin tiedotusvälineissä kuin kaupungeissa ja maanteilläkin eikä ollut sanan sijaa siinä, etteikö se olisi virolaisille todella tärkeä päivä. Ei pölyttynyttä historiaa, vaan elävää nykypäivää. Väkisinkin kävi mielessä, että suomalaisilla voisi olla siitä jotain opittavaa: ei maalata piruja seinille, mutta ei pidä laiskistua siihen olotilaan, että kansallinen vapaus olisi itsestäänselvyys. Ei se ole. Sen eteen on tehtävä rauhan oloissakin töitä.

Viro on maalisvaalien kynnyksellä. Sekin näkyy katukuvassa. Vaalit ovat muun muassa alkoholivaalit. Korkeiden viinaverojen vuoksi virolaisia viinakauppoja on jouduttu sulkemaan, kun viinat haetaan nyt Latvian puolelta. Sinne menevät niin suomalaiset kuin virolaisetkin viinanostajat. Aika yllättävä tilanne maassa, joka tunnetusti on ollut etenkin suomalaisille varma halvan viinan maa.

Suomessa ei äänestetä huhtikuussa viinasta. Täällä äänestetään pakolaisista, Sote-jälkeisistä ja vanhusten hoidosta. Ne ovat kaikki suuria kysymyksiä. Ne koskettavat kaikkia suomalaisia, nuoriakin, jotka käyvät uurnilla laiskanpulskeasti.

Kannattaisi kenties olla aktiivisempi. Edestänsä ne sitten löytää.