Elikö Coco-laiskiainen turhan elämän kylmässä Pohjolassa?
”Moni varmasti miettii, onko elämässä mieltä, jos se kuluu lähes liikkumatta ja pääasiassa pää alaspäin roikkuen”, Koikkalainen kirjoittaa.
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.
Viime viikolla media kertoi, että Korkeasaaren Coco-laiskiainen on kuollut 47-vuotiaana. Vanhuutensa viime hetkinä pahasti raihnaistunut Coco eli poikkeuksellisen pitkän elämän. Vuodesta 1985 lähtien sen asuinpaikkana oli Suomi. Se on aika kaukana sen luonnonmukaisista elinolosuhteista Etelä-Amerikasta.
Coco herättää monia ajatuksia. Päällimmäisenä niistä keikkuu tietysti se, että millaista on kuuman etelän tytön viettää elämästään suurin osan kylmässä Pohjolassa ja roikkua vielä monta vuosikymmentä pää alaspäin sarvikuonojen maassa Suomessa. Sen on täytynyt edellyttää melkoista sopeutumiskykyä ja pitkää pinnaa.
Laiskiaisilla on tietysti kärsivällisyyttä jo luonnostaan. Verkkaisuus on niillä valttia. Elintavoista kertoo vaikkapa se, että Coco nukkui lajitovereidensa tapaan häkkinsä oksistossa suurimman osan vuorokaudesta. Isommilla tarpeillaan se kävi maassa vain kerran viikossa. Siihen ei ihminen pysty.
Vuonna 1973 Panaman sademetsässä syntyneessä Cocossa oli jotain poikkeuksellista. Sillä oli jopa Pohjolan oloihin sopiva ruokavalio. Se ei ollut yhtä nirso kuin vain bambunversoja ahmivat Ähtärin jättipandat. Cocon peruskauraa olivat keitetyt perunat ja porkkanat, supisuomalaiset junttiruuat, joiden voimalla kylmän Pohjolan katajainen kansakin on sotinut talvi- ja jatkosotansa, hoitanut nurkumatta sotakorvaukset, maksanut velkansa ja noussut hyvinvoivien kansakuntien parhaaseen A-ryhmään.
Elikö Coco turhan elämän?
Moni varmasti miettii, onko elämässä mieltä, jos se kuluu lähes liikkumatta ja pääasiassa pää alaspäin roikkuen. Elikö Coco turhan elämän? Varmasti ei. Se täyttää kirjaimellisesti paikkansa vielä kuolemansa jälkeenkin. Vanhuksen ruumis tutkitaan ensin Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian osastolla. Sitten Coco päätyy Luonnontieteelliseen keskusmuseoon Luomukseen. Siellä odottaa jo täytettynä puun oksalla roikkuen sen pitkäaikainen elämänkumppani Dustin. Se kuoli vuonna 2003.
Koikkalaisen mökkimaisemiin pötkähti outo sieni, jonka salaisuus nyt paljastui. Ilmestyksen nimi on puistopökkösieni. Yhtenä yönä se nousi nurmikolle kuin Feniks-lintu, julmisteli ja elvisteli pari päivää ja kallistui karmeaan loppuun. Loistonsa hetkinä se houkutti paikalle ison joukon raatokärpäsiä ja pian jortikan päivät olivatkin luetut.
Puistopökkösieni on malliesimerkki siitä, miten katoaa mainen kunnia. Koska Seura on perhelehti, Koikkalainen ei voi aivan suorin vertauksin kuvailla sitä, mutta käytä, aikuinen lukija, mielikuvitustasi. Lisättäköön vielä, ettei se kuulu syötävien sienien joukkoon.
Valkovenäjän presidentti Aljaksandr Lukashenko tapaa Sotshissa virkaveljensä Vladimir Putinin. Puhe on valtion kriisistä. Aljaksandr saa Mustanmeren välkkeessä isälliset nuhteet. Omien kansalaisten salaiset pidätykset ja pamputtamiset ovat ihan ok, mutta älä, Aljaksandr, ahnehdi. Koita pitää vaalifilungissa pientä rajaa. Olkoon vaalivoittosi jatkossa vain 78-prosenttinen. 80 pinnaa on liikaa.
Lue kaikki Koikkalaisen kolumnit tästä.