Ensimmäinen koiraton kesä yli neljännesvuosisataan

SATAA, SATAA, sataa.

Tässä ei heilu liikennehuligaanin auton nopeusmittarin neula.

Se on yhteenveto Suomen kesästä vuonna 2015.

VAIKKA HELLEAALTO alkaisi huomenna, suvi olisi jo vahvasti syksyn puolella.

Alkaisi nyt kuitenkin. Muuten on edessä turruttavan pitkä ja pimeä talvi.

KOIKKALAINEN on viettänyt ensimmäisen koirattoman kesän yli neljännesvuosisataan. Koheltaa niitä ympärillä tietysti muita, mutta vanha Martta on levännyt haudassaan ison pihlajan alla jo lähes neljä kuukautta.

Menetys oli iso, mutta pahin on takana. Kaipaus on muuttunut hiljaiseksi suruksi ja ikäväksi välttämättömän edessä.

MIELESSÄ SE on käynyt monta kertaa, mutta ei. Ei. Uutta koiraa ei Martan eikä sen edeltäjän Moonan tilalle enää tule.

Koira on erinomaista seuraa; se panee liikkeelle huonollakin säällä ja tuo elämään sisältöä sekä kotiin hyvää henkeä. Mutta on siitä vaivaa ja murhettakin.

Omista elinpäivistäkään ei voi enää olla aivan varma. Ei piruja seinille, mutta tilastot tulevat jo vastaan.

Vannomatta kuitenkin paras.

KOVASTI NYT hoetaan, että vain muutos on pysyvää. Ehkä näin on.

Muutosta on ilmiselvästi tapahtumassa suomalaisissa juomatavoissakin.

Kirkkaat viinat eivät mene enää kaupaksi kuin Lapissa ja Pohjois-Karjalassa ja muualla läträtään entistä enemmän kuohuviinien kanssa.

ILTALEHDEN haastattelema Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen johtava asiantuntija Esa Österberg sanoo asian jopa niin julmasti, että väkevää viinaa suosinut kansanosa on kuolemassa hiljalleen sukupuuttoon.

Samaan syssyyn Österberg ilmoittaa, että kuohuviinien menekki on ollut tasaisessa kasvussa. Se on eniten myyntiään kasvattanut viini.

AIKA KOVIA väitteitä. Kun Koikkalainen viimeksi tapasi 1940- ja 1950-luvun lapset Paven, Penan, Saken ja Maken, niin eivät he kauhean huonossa hapessa olleet ja Kossukin heille edelleen maittoi.

Puheita sukupuuttoon kuolemisestaan he pitivät vähintäänkin liioiteltuina.

Ehkä pitääkin painottaa sanaa ”hiljalleen”.

ONHAN NÄISSÄKIN asioissa tietysti sukupolvierot.

Manan majoille on menossa se irvistelevä väki, joka on oppinut siihen, että mitä pahemmalta lääke tai viina maistuu, sitä tömäkämmin ja tehokkaammin se puraisee.

PORISSA ON taas puhuttu johtajuudesta, hyvästä johtajuudesta.

Sielläkin kuultiin väite, johon Koikkalainen suhtautuu vähintäänkin ihmetellen.

TUNTEMATTOMAN SOTILAAN Vilho Koskela oli kuulemma huono johtaja. Oli hiljaa omista tuntemuksistaan, ei kertonut työhön liittyviä asioita porukalleen, vetäytyi – ja mikä pahinta, ryyppäsi.

Voi herttileeti. Ei diskuteerannut ja että ryyppäsi!

Jos mies vetää kolmen–neljän vuoden mittaisen korpi- ja suoreissun aikana kerran lärvit, niin ei se hänestä kyllä juoppoa tee.

Tällä asteikolla Ville Vaitelias on pelkkä amatööri. Siihen verrattuna on suorastaan rapajuoppoutta se, että vetäisee kuoharilasillinen jos toisenkin aina, kun on hyvä tai paha mieli.

ASIAT OVAT miltä näyttävät, alkoholinkin käytössä.

Siistit kuoharikännit eivät katukuvassa pahemmin näy, mutta se vasta tuntuu, kun äijäporukka vetäisee syrjäisessä korvessa pahimpaan nälkäänsä pöntöllisen kiljua ja päälle siivun leikattua konjakkia.