Hyvä juttu elää aina, ja matkan varrella siihen tulee lisäruutia

Maailmanhistorian suuret liikkeet eivät ole valloitusretkiä ja suuria voitonjuhlia. Niitten ohi menevät pienet ihmiset ja arjen pikkuriikkiset ja tavalliset tapahtumat.

Viikko sitten Koikkalainen kertoi pienestä etusormivaivastaan. Palautetta on tullut paljon – ja kaikki se on ollut hyvänsuopaa ja positiivista.

Koikkalainen on jakanut mustine etusormineen ympärilleen jakamatonta ja aitoa iloa.

Vastaavaa sattui viimeksi kymmenkunta vuotta sitten. Silloin hajosivat alta tikapuut ja Koikkalainen putosi katolta kaatuvan maalipöntön kera.

Silloinkin palaute oli harvinaisen tyytyväistä.

Pitäisikö näitä onnettomuuksia alkaa oikein tehtailla, jotta yleiset mielialat vihdoinkin kohoaisivat ja kansakunta nousisi seitsemän vuoden ahdingostaan?

Kuka uhrautuu?

Mainitaan nyt viime viikosta sekin, että eräs lukija väitti Koikkalaisen varastaneen kertomansa tarinan reseptistä ja pirtin ovesta suoraan Mauri Sariolan muistelmista.

Hyvin voisi niin ollakin, mutta kun tulee pikkuinen mutta. Koikkalainen ei ole koskaan lukenut Sariolan muistelmia.

Vakavasti puhuen jutun pointsi on tietysti siinä, että pitäisi aina mainita lähde, kun jotain joltain toiselta lainaa.

Koikkalainen on aivan samaa mieltä. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu. Lähde on aina kerrottava – edellyttäen tietysti, että tietää lainaavansa.

Maailma on täynnä tarinoita. Kun ne suupuheena usein kuulee, ei voi ollenkaan tietää, kuka ne on mahdollisesti ensin kertonut ja milloin ja missä. Hyvä juttuhan elää aina. Jos se on vielä hauskakin, niin sen lentoa ei pysäytä mikään.

Matkan varrella juttuun tulee uusia ulottuvuuksia, siihen tulee lisäruutia, se saa uusia haaraumia ja se jalostuu jopa niin, ettei alkuperäinen kertoja osaisi sitä enää edes yhdistää omaan tarinaansa.

Niin sen pitää ollakin. Tekijänoikeuksia pitää ehdottomasti kunnioittaa, mutta rajan veto on silti vaikeaa. Moni ottaa toiselta tietämättään ja tiedostamattaan. Bertolt Brechtkin kuulemma oli siinä mestari.

Muististakin tarinoissa on kysymys, miesmuistista. Sehän on tunnetusti parin viikon mittainen.

Entäs sitten vanhat kansanviisaudet ja mikä on se kuuluisa vanha kansa, joka aina tietää kaiken?

Koikkalaisen kaveri kysäisi asiaa kuopiolaiselta hierojaltaan. Missä kulkee raja vanhan kansan ja uuden kansan välillä?

Vastaus oli oikein mainio ja oivaltava.

Raja on vuosi 1945. Silloin keksittiin penisilliini.

Suurin viisaus tulee lasten suista.

Aamupalalla puhuttiin tasaluvuista. Pikku-Matildan mielestä viisi on tasaluku.

”No miten sä jaat viisi karkkia kahdelle?”

”Se on helppoa. Annan molemmille kaksi ja pidän itse sen yhden!”

Syksy on saanut, hanhet ja kurjet lähtevät. Tänä vuonna Koikkalainen ei haikaile niiden perään, Koikkalainen lähtee mukaan. Suunta on etelä.

Vanhojen miesten ja ikälopun, mutta hyväkuntoisen, parhaat päivänsä nähneen matka-Mersun kokat ovat kohti Moldovaa.

Monen mielestä se on vihoviimeistä Euroopan syrjäkolkkaa, ankeutta ankeuden päälle. Koikkalainen on eri mieltä.

Se on kiehtova maa Romanian ja Ukrainan välissä.

Maita on matkalla monta ja kilometrejä tulee tuhansia. Moldovan auringossa kypsyvät syksyn viinirypäleet ja alkaa sadonkorjuun aika.

Perästä matkan varrelta kuuluu.