”Hyväuskoisuudesta ja katteettomista kotimaan ja maailmantalouden kasvuodotuksista maksetaan vielä kova hinta”

Niin kuin aina ennenkin, aurinko nousee idästä. Käki kukkuu jossain lähimetsässä aamuvarhaisena maanantai-aamuna, kun Koikkalainen viimeistelee näitä rivejä vanhan maalaistalon tuvassa Pyhämaan Kettelin kylässä. Muutkin linnut ovat joukolla äänessä, pelloilla makaavat sateista raskaat, vahvasti kasvavat ja tuoksuvat heinät. Näyttää lupaavasti siltä, että tulossa ei ole aivan niin kuivaa kesää kuin viime vuonna.

Ilmassa on odotusta. Hallitusta on rakennettu ankarasti koko edellinen viikko ja sitäkin edeltävät viikot. Koska Koikkalainen joutuu aikataulullisista syistä taas vain ennakoimaan tulevaa viikkoa, niin tarkkoja tietoja ei ole tätä kirjoitettaessa vielä tarjolla. Valmista pitäisi silti olla viikon lopulla ja pääministeri mukaan lukien 19 ministerin hallitus koossa.

Julkisuuteen tihkuneiden – siis Iltalehden ja Helsingin Sanomien kautta vuotaneiden – tietojen mukaan hallitusta on kasattu takki auki ja varsin avonaisin kukkaroin. Kaikki hallitukseen tulossa olevat puolueet ovat saaneet tahtonsa läpi, eritoten vaaleissa vuosisadan tappion kärsinyt keskustapuolue. Ministeripaikkoja ja rahaa on jaettu anteliaasti ja reilun pelin hengessä kaikille haluaville eikä ole ollut niin nokon nuukaa, kasvaako kansalaisten verotaakka vai ei.

Kovasti Koikkalainen nyt epäilee, että hyväuskoisuudesta ja katteettomista kotimaan ja maailmantalouden kasvuodotuksista maksetaan vielä kova hinta. Vanha sääntö ei nyt pelaa ollenkaan: olisi siellä Säätytalolla saanut olla edes ovensuussa yksi kamreeri katsomassa päältä ja edustamassa koko lystin todellisia maksumiehiä.

Mutta niin tämä menee aivan niin kuin ennenkin: kun on uho päällä, niin antaa mennä. Otetaan vain kaikki ja katsotaan, mihin se sitten riittää. Ihmetellä siis sopii vaikkapa sitä, miksei hallitukseen valittu sitten saman tien vaikkapa 29 tai 39 ministeriä. Ei olisi kenellekään tullut paha mieli.

Ei tässä mitään prognooseja enää tarvita eikä ennustajaeukkoja. Sanokaa Koikkalaisen sanoneen, että seuraavaa jytkyä synnytetään jo. Ja aivan niin kuin ennenkin, ei siinä ulkopuolisia tarvita. Antti Rinne ja kumppanit tekevät sen aivan itse.

Nyt jos milloin ihmisiltä odotetaan lujaa uskoa tulevaisuuteen. Eikä Koikkalainen puhu nyt uudesta hallituksesta, vaan koko maapallosta, jossa Rinne ykkönen on vain hailakka pieru Saharan erämaassa. Ilmastonmuutos on kuin lapamato ihmisen sisässä: se ei näy, se ei tuoksu eikä se oikein tunnukaan, mutta siellä se sisuksissa ryömii, röyhtäilee – ja on olemassa, sanoo kaikkien alojen asiantuntija ja koskaan erehtymätön Donald Trump mitä lystää.

Sen se lapamato joka tapauksessa tekee, että usko horjuu ja kaiken yllä leijuu epävarmuus. Olo ei ole ehjä eikä kukaan voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Se on erilaista epätietoisuutta kuin ennen. Ennen epävarmuudella oli kasvot. Nyt ei ole. Peto vain möyrii kuin möykky rinnassa. Aito ilo on poissa eikä lupausta paremmasta huomisestakaan enää ole.

Koikkalainen kuitenkin yrittää. Setä oli pomona ja Koikkalainen tiputteli apumiehenä rantapeltoon siemenperunoita. Määrä oli tällä kertaa vain kohtuulliset 25 kiloa, mutta se oli hyvin itänyttä ja laadukasta siikliä. Pelto oli lämmennyt ja sopivan kostea. Kun päälle ropaisi vielä kunnon sateen, niin ilmastomuutosta ihmetellessä voi ainakin rauhassa odottaa elokuuta ja tulevia makunautintoja.

Periksi ei pidä antaa eikä toivoa heittää. Ihan kaikkea ei ole menetetty. On jotain, mikä on tässä maailmassa vielä pysyvää.