Kesät ovat harvassa, mutta sipilät ja soinit pysyvät keskuudessamme
Kukaan ei jaksa alvariinsa märehtiä samoja juttuja.
IHMISELON ihanuutta ja kurjuutta. Sillanpääläinen kesämaisema on rikkumaton.
Kylänraitilla ei liiku kukaan. Vettä lotisee harmaalta taivaalta.
SITTEN URKENEE pari suht aurinkoista päivää yksitotisten sadeviikkojen sekaan, ja jo alkaa uusi elo. Kimalaiset ja mehiläiset syöksyvät joukolla kukkien kimppuun. Kun olosuhteet ovat suosiolliset, on paiskittava heti pitkää työpäivää.
Raatajilla on syystä kiire. Kun pölytyshommelit ja medenkeruu ovat olleet poikki, pesissä on jouduttu syömään kuormasta.
PUOLITYHJÄT varastot ovat huvenneet sen sijaan, että niitä olisi täytetty.
Kurja on kesä. Muillakin kuin hyönteisillä. Vettä on tullut kuin Sadan vuoden yksinäisyyden Macondon kylässä.
Siellä satoi yhtä soittoa yli neljä vuotta. Ihmiset vaipuivat apatiaan, home valtasi asuintalot.
RANTAMÖKIN haarapääskyparin haivenpäiset punkkaripojat ovat muuttuneet kuin taikaiskusta siroiksi siivekkäiksi.
On enää ajan kysymys, milloin pesä tyhjenee.
Emot kantavat vielä hikipäissä ruokaa, mutta kohta on tötteröpäillä edessä totinen paikka. Sudenkorento ei tipahda enää suoraan suuhun, sapuska on raavittava ihan itse.
MUUTOS on valtaisa. Paluuta ei ole pieneen ja ahtaaseen, mutta turvalliseen emojen muuraamaan pesäbunkkeriin.
Maailma on kaunis, suuri ja vaaroja täynnä. Pääskynpojan taival voi katketa ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan.
JO VILKAHTI ilon kipinä. Kokemus on aina yhtä tuore ja mieluisa. Koikkalainen noukki koriinsa kesän ensimmäiset kanttarellit.
Niitä tuntui olevan tulossa lisää, mutta eivät sienetkään sentään vedessä kasva. Sateet saisivat olla ohi tältäkin osin.
Heinäkuu on yli puolenvälin eikä pilvenhattaraisista poutapäivistä ole tietoakaan. Vähemmästäkin ihminen masentuu.
KUMMALLISTA, miten luonto hiljenee.
Pyhämaan Kettelin kylässä ainoa öinen luontoääni on outo kehrääjä, lintukummajainen, kuin reilu viidentoista sentin pätkä tukevaa männynkaarnaa.
Ääni on kuin vanhan ajan sateessa suriseva sähköjohto.
KEHRÄÄJÄN äänen Koikkalainen kuulee hyvin, heinäsirkoista ei ole enää varmuutta.
Vai onko niin, että vika ei ole Koikkalaisen korvissa? Sirkkojen soitto on vain maailmasta oikeasti loppunut.
On sitä sattunut suurempiakin asioita. Minne on hävinnyt nuoruus, minne innostus ja uteliaisuus nähdä ja kokea uutta?
KUTEN TARKKAAVAINEN lukija huomaa, Koikkalainen ei ole tällä kertaa puhunut sanaakaan Suomen valtionvelasta eikä viennin vetämättömyydestä, ei Juha Sipilästä, ei Timo Soinista, ei Kreikasta, ei juustohöylistä, ei yhteiskuntasopimuksista, ei työttömyyslukujen noususta eikä kasvavasta pelosta, että korkealla keikkuvat pörssikurssit ovat vain kuplaa.
Eikä puhukaan.
NYT ON harvinaisen herkun aika, kesä, yhden käden sormin laskettavat hyttyset ja jaloissa tiukasti pysyvät kumisaappaat. Kala ei syö, mutta metsissä ovat mättäät täynnä kypsymässä olevia mustikoita.
ON LUOVAN tauon aika. Ei kukaan jaksa alvariinsa märehtiä samoja juttuja ja vielä harvempi viitsii niitä kaiken aikaa lukea.
Pysytään kesässä ja palataan asiaan sitten, kun tilanne on taas kunnolla päällä.
EPÄILYSTÄKÄÄN ei ole siitä, etteivätkö parrat kohta puoliin ala taas päristä.
Kesät ovat harvassa, mutta sipilät ja soinit ovat aina keskellämme.