Kevätpäiväntasaus vie vaaliuurnia kohti

Jaaha. Nyt on sitten taas se päivä vuodesta. Kevätpäiväntasaus.

Etelänavalla alkaa pingviiniparoilla puolen vuoden pituinen yö, mutta – ja mikä tietysti parasta – pohjoisnavalla puolen vuoden pituinen päivä.

Ei sitä ihan ikkunasta katsomalla huomaa, mutta vanhan luut paljastavat, että jotain sellaista on ilmassa. Valoa, valoa.

Nautitaan taas tästä pohjoisesta herkusta.

On ilmassa muutakin. Ennakkoäänestys alkaa ihan kohtsillään, ja jo 9. huhtikuuta on kuntavaalien varsinainen äänestyspäivä.

Kuntavaalien merkityksen sanotaan olevan entistä vähäisemmän, koska soteuudistus vie päätäntävaltaa kuntien sijasta maakuntiin. Näin tapahtuu parin vuoden kuluttua, mutta eivät kuntavaalit silti mikään läpihuutojuttu ole. Valtuustojen jäsenmäärätkin pienenevät.

Ähkyntä kuuluu kuitenkin kauas. Puoluetoimistoissa haistellaan kuntavaalien menestyksestä, mistä suunnasta tällä hetkellä tuulee ja ennen kaikkea mihin suuntaan jatkossa mennään.

Henkilötasollakin panoksia on paljon.

Kisa kärjistyy eritoten Helsingissä, jossa vaalien voittaja saa valita myös kaupungin ensimmäisen pormestarin. Pormestari on joko kokoomuksen Jan Vapaavuori tai ensimmäistä kertaa kaupungin suurimman puolueen aseman mahdollisesti saavien vihreiden Anni Sinnemäki.

Vastakkain on kaksi varsin erityyppistä poliitikkoa. Yhteistä on kova kunnianhimo, oma – ellei suorastaan jääräpäisyys ja vankka tieto siitä, mihin he sivuilleen vilkuilematta määrätietoisesti pyrkivät.

Muilla puolueilla on pormestarivaalissa statistin osa. Ne katsovat vain vierestä. Mutta päätetään Helsingissä toki muustakin kuin vain siitä, kuka kaupunkia johtaa.

Kaikki on suhteellista. Kun Koikkalainen tallusteli viikolla Pasilankatua kohti Viestintätaloa, vastaan tuli muuan Jukka-Pekka Välimaa. Ei Koikkalainen Välimaata henkilökohtaisesti tunne, mutta pitkänhuiskea mies on tuttu ulkonäöltään.

Vanhenevasta Koikkalaisesta ohimenevä hetki oli jotenkin lohdullinen. Mieshän oli sitten viime näkemän harmaantunut ja saanut olemukseensa suorastaan jotain valtiomiesmäistä.

Tämän jutun cluu on se, että aikaa eikä tutkainta vasten kannata kenenkään potkiskella. Rokkaritkin ikääntyvät ja harmaantuvat. Jotta itse asia aukeaisi tietämättömille, niin Koikkalainen paljastaa, että samainen Välimaa on taiteilijanimeltään Kauko Röyhkä, 58.

Lähes samaa sarjaa on hämmästyttävä havainto, että alaikäisetkin juhlivat nykyisin tasavuosia. Vielä eilen he olivat lapsia ja jo tänään klopit alkavat täyttää 50 vuotta. Mihin tässä vielä päädytään?

First things first. Viime kesänä Suomessa pesi ensimmäistä kertaa kattohaikara. Sehän on se koipeliini, joka kantaa nokassaan vauvanyyttejä koteihin.

Merkit olivat hyvät, mutta statistiikka muuta. On pientä ristiriitaa. Koskaan aikaisemmin ei Suomessa ole syntynyt niin vähän lapsia kuin vuonna 2016.

Syntyneiden määrä oli viime vuonna ensimmäistä kertaa pienempi kuin kuolleiden määrä. Poikkeuksia ovat vain sotavuodet 1918 ja 1940.

Lapsia syntyi viime vuonna 52 645. Kuolleita oli noin tuhat enemmän. Ilman maahanmuuttoa väkiluku olisi laskenut.

Tätä menoa ei kohta tarvitse enää ihmetellä kloppien viisikymppisiä. Klopit loppuvat kesken.

Radikaalit toimet ovat tarpeen. Ensi alkuun kattohaikarat voisi ainakin irrottaa kiky-sopimuksesta.