Koikkalainen pakinoi: ”Jos ei ole pölyttäjiä, kaikki muukin on melkoisen yhdentekevää – Kovin kauan ei tarvitse enää ihmisenkään tuskailla sitä, miten käy soten”

Koikkalainen oli löylyistä terassilla vilvoittelemassa, kun kaveri soitti. Hän oli huolissaan – ei, ei siitä, että saadaanko sote maaliin tai että milloin järjestetään maakuntavaalit.

Kaveria huolestutti se, että vaikka menossa on ehkä vuosisadan hienoin kesä ja luonto sen mukainen, niin ampiaisia tai mehiläisiä ei ole missään.

Kukkivien omena- ja luumupuitten ja syreenien tuoksu on ollut huumaava. Huuma on ollut silti harhaa. Kukkien ympärillä on ollut kammottava hiljaisuus. Ei pörinän pörinää, pöhinästä puhumattakaan.

Alkavatko Rachel Carsonin äänettömät keväät toistua, mutta vain eri syystä? Silloin 1960-luvulla syypäänä oli hyönteismyrkky DDT, mutta entä nyt?

Puhelinsoitto osui asian ytimeen. Koikkalainen on ihmetellyt aivan samaa jo pidempään, mutta vain yksiksensä.

Soitto herkistytti niin, että Koikkalainen antoi vilvoitellessaan naarashyttysen pureutua oikein kunnolla säärilihakseen. Hyttysen peräpää alkoi punottaa ja paisui lopulta palloksi. Hitain liikkein hyttynen veti piikkinsä pois ja lähti raskaasti – jos hyttysestä nyt niin voi sanoa – lentoon.

Normaalisti hyttysparka olisi ollut heti liiskana. Vain kiukkuinen läimäys ja sillä sipuli. Ei nyt. Jos ilmassa ei ole enää ampiaisia, niin olkoon siellä sitten muita, vaikka hiukan pienempiäkin siivekkäitä. Linnut tarvitsevat ruokaa, luonnon – mukaan lukien tietysti ihmisen – kiertokulun pitää jatkua.

Ei se tietenkään yhdestä hyttysestä kiinni ole. Mutta jos ei ole pölyttäjiä, kaikki muukin on melkoisen yhdentekevää. Kovin kauan ei tarvitse enää ihmisenkään tuskailla sitä, miten käy soten, istuuko vai kaatuuko Sipilä ykkönen ja pidetäänkö maakuntavaalit ennen joulua vai joulun jälkeen.

Kukkiin ja mehiläisiin liittyi myös pikkuruinen huhtikuun lopun Helsingin Sanomien yhden palstan uutinen. Sen otsikko oli kylmää asiaa: ”Suomen väkiluku kasvoi yhdellä ihmisellä”.

Uutinen pohjautui Tilastokeskuksen tietoihin. Syntyvyys oli Suomessa viime vuonna ennätyksellisen alhainen, eikä tämäkään vuosi lupaa hyvää: helmikuusta maaliskuuhun Suomen väkiluku kasvoi vain yhdellä ihmisellä.

Tilastot ovat tilastoja, mutta kuka ja missä on tämä yksi onneton? Hänet Koikkalainen haluaisi mielellään tavata ja tehdä muutaman kysymyksen. Onko kenties paineita? Entä onko riittämättömyyden tunne hänen elämässään hallitseva olotila ja mitkä ovat hänen tulevaisuudensuunittelmansa?

Yksi on ruma luku. Varmaa on vain se, että tämä yksi ei ole ainakaan harhaa. Tilastot eivät valehtele.

Missään ei ole sanottu, että maapallon väestön pitäisi kasvaa. Luonnon kannalta ihminen on yhtä tarpeellinen tai tarpeeton kuin puutäi tai kaljurotta – tarpeettomampikin. Aurinko nousisi huomenna, vaikka tänä iltana viimeinen ihminen sulkisi viimeisen kerran television.

Ongelma on kärjekkäin Japanissa – ja pian Suomessa. Väestörakenne alkaa olla todella vääristynyt. Satavuotiaat eivät ole harvinaisuus ja hyvä niin. Eläkkeellä on yli puolitoista miljoonaa suomalaista ja hyvä niin.

Mutta lapsia on liian vähän ja vauvoja vielä vähemmän. Väestö ei uusiudu. Huoltosuhde vääristyy. Hoitajia on vähemmän kuin hoidettavia.

Jos suunta ei muutu, pakolaiskeskustelut pyörähtävät pikapuoliin päälaelleen.

On pakko. Enää ei kysytä, kuka, miksi, kuinka paljon ja milloin.

Joka ainut työkykyinen pakolainen suorastaan tempaistaan Suomeen.

Mutta missä ovat ampiaiset?