Koikkalainen pakinoi ja muistuttaa, että valtaan voi nousta myös takarivistä: ”Valta otetaan, ei anneta”

Viikonloppuna tapahtui. Sotkamossa taputettiin jatkoon keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä ja Turussa kokoomuksen Petteri Orpo. Taputukset olivat brežneviläisen raivoisat ja pitkät kuin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen mahtipontisissa puoluekokouksissa ikään. Niille ei ollut tulla loppua ollenkaan.

Sote-riepotuksessa rämpineille puoluejohtajille viikonloppu oli helpotus. Omista riveistä on kuulunut napinaa kevään aikana, mutta nyt tilanne on ainakin toistaiseksi rauhoitettu ja valtakirjaa jatkettu. Niin sopii ollakin: eduskunnassa on auki isoja asioita.

Monelle on yllätys, että Sipilän hallitus on istunut näin pitkään. Vaivihkaa se on kivunnut Suomen hallitusten historiassa jo Top 10:n joukkoon. Sipilä ykkönen – kakkostakin Sipilä puheessaan hiukan pohjusti – on istunut 1 110 päivää. Maratontaulukossa on edellä enää kahdeksan hallitusta, joista Vanhanen II:n ohittamiseen menee enää vain 52 päivää.

Ohitus tapahtuu näillä näkymin silloin, kun metsät alkavat pukata kantarelleja – edellyttäen tietysti, että sääolosuhteet muuttuvat radikaalisti. Jokaisen kesän ihanin ilmiö, sateen ropina peltikatolle helleaallon päätteeksi, näyttää jäävän pelkäksi haaveeksi, samoin sienisyksy. Historiallista on sekin.

Vähemmilläkin hallituspäivillä pääsee valtiomiessarjaan. Tulos tai ulos -miehenä aloittaneesta Sipilästä alkaa pilkahdella piirteitä, että ehkä hän ei olekaan enää niin valmis luopumaan politiikasta – ja vallasta. Se on kaikesta huolimatta makeaa, vaikka pääministerin työ luetaankin paskaduunien joukkoon.

Ei silti puoluekokousta ilman säröääniä. Vanha kaarti on kuulema unohdettu keskustapuolueessakin. Konkariministeri ja rouva suorasuu Liisa Hyssälä on pahoittanut mielensä siitä, että vanhoja osaajia ei kuunnella. Juha Sipilä on koonnut omat miehensä ja naisensa sisäringiksi ja unohtanut tylysti vanhat parrat.

Vanhan kaartin puhelimet eivät soi eikä kutsuja tule kokouksiin eikä kokkareille. Kokemusta ei arvosteta, kukaan ei vaivaudu kysymään ex-päättäjiltä mitään edes kohteliaisuudesta.

Sellaista on maailman meno. Pörssiyhtiöittenkin johtajistot vaihtuvat uuden toimitusjohtajan myötä. Ei tätä ongelmaa ratkaista kepun puoluekokouksessa, kokoomuksen isänmaallisessa illassa tai demareitten kunnallisyhdistyksen sääntömääräisessä kevätkokouksessa.

Vanhat ja exät lykätään sivuun. Kelan ex-pääjohtajalla on ehkä työnsäkin puolesta havaintoja siitä, että syrjäyttäminen tuppaa olemaan vanhenevan ihmisen osa – oli hän luksuseläkeläinen tai takuueläkkeellä kituuttava, sairauksien runnoma lähiömummo.

Monen ohi ajatellaan. Se on maan tapa. Oli Hyssälänkin aktiiviaikaan. Viestit ovat selvät: teidän ajatuksenne eivät meitä kiinnosta, me teemme niin kuin hyväksi näemme. Me tiedämme. Me osaamme.

Ylimielisen asenteen voi ymmärtää, mutta ei hyväksyä. Ei uusi pomo halua neuvoja entisiltä pomoilta. Ja toisin päin: kokeneilla on varteenotettavia neuvoja, mutta myös taitoa nöyrtyä siihen, että homma on omalta osalta ohi.

Sivuun lykkääminen ei ole kivaa. Sivussa on vaikea olla, kun on tottunut olemaan asioitten ytimessä. Vallassa.

Valta otetaan, ei anneta. Vallassa olevalle tuskin on haittaakaan siitä, että hänellä on silmää myös niille, jotka eivät istu aivan eturivissä.

Se olisi viisasta jo siksi, että takaakin voi aina joku nousta.