Koikkalainen täytti tasavuosia: ”Unelmia pitää eläkeukollakin olla, vaikkeivät ne koskaan toteutuisikaan”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Koikkalainen
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija. © Tomi Malkki
”Ei se sen kummoisemmalta tunnu, vaikka vuosikymmen vaihtui ja siirryttiin raskaaseen ikämiessarjaan”, Koikkalainen kirjoittaa.

Tähän on tultu. Koikkalainen täytti vuosia, tasavuosia. Pikkupoikana lukema olisi tuntunut karsean rumalta, nyt sen kestää oikein hyvin. Monenlaista soopaa sitä silti vanhenemisesta puhutaan. Kaikkein pahinta puppua on sanoa, että ikä on vain numeroita. Turha siloitella. Listaan vanhenemisen hyvistä puolista ei paljon paperia tarvita.

Alkuperäinen ajatus oli, että Koikkalainen juhlisi hyvällä porukalla tasavuosia oikein olan takaa. Kun tuli lopullisten paikanvarausten ja muiden järjestelyjen aika, maailmalla jylläsi koronavirus – ja jyllää edelleen. Silloin Koikkalainen päätti, että antaa olla. Ja piste.

Ei se sen kummoisemmalta tunnu, vaikka vuosikymmen vaihtui ja siirryttiin raskaaseen ikämiessarjaan. Samaa näkkileipää Koikkalainen pureskelee – omilla hampailla – kuin ennenkin, ja samat tunnot ovat päällä, kun aamulla ylös noustaan. Vuodet ovat syöneet miestä, mutta perusasiat ovat kunnossa: mieliala on toiveikas ja uteliaisuus elämää kohtaan säilynyt. Jos kroppa joskus oikuttelee, niin kyllä sillä asenteella pitäisi edelleen pärjätä.

Tässä iässä pitäisi kuulemma jo katsella taaksepäin ja tehdä tilitys menneestä. Minkälaisen hyvän lopputilityksen sitten pitäisi tavallisella suomalaisella äijällä olla? Omaisuutta ei ole pahemmin kertynyt, mutta lapset ovat maailmalla ja vanhimmat lastenlapsetkin jo melkein omilla tolpillaan.

Jotain on saatu aikaankin. Polvet on tähystetty, moottorisahoja on kaapissa kaksikin ja puuliitereissä klapeja tehtynä niin paljon, että sauna lämpiää tarvittaessa useammankin vuoden. Niin kuiviakin ovat, että iloisesti kilahtaa, kun ne yhteen kalauttaa. Mitä muuta pitäisi saavuttaa? Ne ovat eri miehet, jotka haluavat maailmoja valloittaa – kunnes tömähtävät ajallansa alas. Pahinta on, että heidän mukanaan näyttää aina putoavan aivan liian iso joukko syyttömiäkin.

Kohtalotovereita riittää, hyviä ja vuosien varrella koeteltuja ystäviä, joiden kanssa voi pohdiskella menneitä ja suunnitella uutta. Unelmia pitää eläkeukollakin olla, vaikkeivät ne koskaan toteutuisikaan. Haaveillakin sopii. Jalkoja ei ole pakko pitää kaiken aikaa tiukasti maan pinnalla, hyvä on edes joskus leijailla pari metriä sen yläpuolella.

Ikä ei ole vain numeroita.

Oli ilo lukea Helsingin Sanomista näyttelijä Aake Kallialan 70-vuotissyntymäpäivähaastattelu. Ikätoverilla on kanttia nähdä tosiasiat tosiasioina ja hyväksyä ne kaunistelematta. Kalliala on monesta jutusta tuttu, mutta ylitse muiden Koikkalainen muistaa hänen esiintymisensä automekaanikkona Pirkka-Peteliuksen kanssa maankuululla Pärnäsen korjaamolla ja Kuoliaaksinaurattajana Kari Väänäsen ohjaamassa Havukka-ahon ajattelijassa. Molemmat osat ovat suomalaisen viihteen historiaa.

Aake Kalliala sanoo suoraviivaiseen tapaansa, että elämä on kutakuinkin mallillaan, mutta hienoista alasajoa se kesäisin idyllisessä mutta talvisin kuolleessa Mikkelissä väkisinkin on. Enimmäkseen se on hiljaisia, mitään tapahtumattomia päiviä ikääntyvän Hönö-koiran kanssa, mutta sentään myös satunnaisia piipahduksia kylillä.

Vastoinkäymisiäkin on tullut, kuinkas muuten. Alkukesästä Aaken vasemmasta korvasta hävisi kuulo melkein kokonaan. Siihenkin hänellä on karu kommentti.

”Tässä varmaan pikkuhiljaa romahtaa koko temppeli, perkele.”

Lue kaikki Koikkalaisen kolumnit tästä.

X