Koikkalainen: Terveisiä Ostasta. Ääninen on paikoillaan.

Koikkalainen
Koikkalainen 18.5.2017 11:00

Kun Koikkalainen viime viikon keskiviikkona lähti Sortavalasta takaisin kohti Niiralan raja-asemaa ja koti-Suomea, vanhan seminaari- ja puunjalostuskaupungin kadut ja puistot olivat öisen lumisateen jäljiltä valkoiset.

Se oli 10. toukokuuta.

Vanhasta muistista tiedetään, että ei tarvita kuin yksi lämmin päivä, niin jo muuttuu valkoinen vihreäksi.

Siihen on uskominen nytkin. Kesä kurkkii nurkan takana.

Tulipa kierrettyä Ääninen, Laatokan jälkeen Euroopan toiseksi suurin järvi.

Viidessä päivässä se onnistui oikein hyvin. Ei tarvinnut sen kummemmin kiirehtiä tukka putkella, vaan sai ihan rauhassa tutustua paikkoihin.

On Koikkalainen kierrellyt siellä ennenkin, mutta nähtävää riitti edelleen. Laatokan Karjala on ehtymätön.

Tällä kertaa sykähdytti Osta, jossa Koikkalainen kävi ensimmäisen kerran kymmenkunta vuotta sitten. Se on pieni hiljainen kylä Äänisen lounaispäässä.

Jalkaväkirykmentti 9 eteni jatkosodan aikana lokakuussa 1941 Ostaan ja kaivautui asemiin kylän edustalle. Lohko oli itäisin rintamanosa, jossa suomalaisilla oli pysyvät asemat.

Nyt Ostaan pääsi suhteellisen mukavasti. Vielä kymmenkunta vuotta sitten viimeiset 50 kilometriä Ostaan olivat yhtä kuoppaa.

Kuvitella sopii, mitä se kaikki oli asemasotavaiheen aikana. Etäisyyttä koti-Suomeen oli satoja kilometrejä. Ja vaikka perille pääsikin, suomalaisten riesana oli koko ajan siperialainen jalkaväkidivioona.

Tuntemattoman sotilaan Jalkaväkirykmentti 8 jäi asemiin kymmeniä kilometrejä Ostasta Syvärille päin. Elämää juoksuhaudoissa soi ja Rokka teki lampunjalkoja.

Jokin siellä vain kolahtaa. Karjalan laulumailla elämänmeno on Suomeen verrattuna muutama vuosikymmen takanapäin. Kaupungit elävät nykypäivää, mutta maaseudulla lähes kaikki seisoo; vanhat rakennuksetkin ovat samassa kunnossa kuin vuosikymmenet sitten.

Mutta mitäpä Koikkalainen tässä neuvomaan tai opastamaan. Jokainen eläkööt sillä tyylillä ja niissä olosuhteissa kuin haluaa.

Ehkä se kaikki ei ole vapaaehtoista valintaa, mutta niin ovat asiat itärajan takana. Kaunistelematta voi sanoa, että se on takamaata. Moskovaan on pitkä matka.

Karjalan tasavallan ongelma on väestökato, joka koettelee erityisesti Petroskoita ja Sortavalaa. Poistumisen suunta on – Suomi. Siinäkään ei ole ihmettelemistä: kun on jonkinlaista kielipohjaa, niin on helppo lähteä länteen työn perään.

Mutta palataanpa Suomeen, maahan, jolle jumalat eivät ole sitten Lordin suoneet menestystä Euroviisuissa ja jossa tekee jääkiekossakin tiukkaa. Leijonat rämpivät jäällä ja ranskat, sveitsit sekä norjat tulevat yhä tukevammin rinnalle.

Paikka pienemmille on vielä joten kuten näytetty, mutta kuinka kauan?

Kaikkeen tottuu. Kun Koikkalainen oli nuori koululainen, tuore äidinkielenopettaja yritti vanhanaikaista. Ensi kertaa luokkaan astuessaan hän huusi suoraa huutoa jo ovelta. Porukka nousi ihmeissään pystyyn ja säikähti tulokkaan esimarssia.

Kuri piti saada. Temppu onnistui – aluksi. Huuto jatkui. Seuraavana päivänä siihen jo totuttiin. Seuraavina päivinä kukaan ei reagoinut enää millään tavalla.

Huutamisesta oli tullut normi.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on hallinnut omintakeisin ottein ensimmäiset sata päiväänsä.

Kukaan ei enää ihmettele.

Oudoista otteista on vain tullut normi.

Keskustelu