”Kun ei tavoittele kuuta taivaalta, pettymykset tuntuvat melkein voitoilta”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Koikkalainen
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija. © TOMI MALKKI
"Elämän suurten kysymysten ja perusasioiden ääressä joka tapauksessa ollaan. Monenlaiset tuulet pyrkivät perustaa horjuttamaan, mutta turhaa on työnsä", Koikkalainen kirjoittaa pakinassaan.

Uusi aamu, vanhat vaivat. Näin herää varman päälle pelaava suomalainen kauniiseen ja tuoreen vihreään kesäaamuun. Ukkostahan on selvästi ilmassa. Kun ei tavoittele kuuta taivaalta, pettymykset tuntuvat melkein voitoilta.

Poikkeuskevät tämä joka tapauksessa on. On vuosikymmeniin ensimmäinen kesä, kun Koikkalainen ei laita siikliä kasvamaan Pyhämaan rantamultiin. Joku voisi puhua jopa lopun enteistä, mutta siitä ei sentään ole kysymys.

Ei kuuta taivaalta eikä perunaa omasta maasta

Perunankasvatus on ollut riitti, joka on tarjonnut jokakesäisen ja varman seurantaohjelman. Missään ei ole koskaan kasvanut niin kaunista vartta, koskaan eikä missään vaiheessa ihmiskunnan historiaa ei peruna ole kukkinut yhtä kauniisti kuin Koikkalaisen siikli. Sillin ja tillin seuraksi ei ole milloinkaan otettu niin komeaa ja ohutkuorista perunaa kuin tutusta rantapellosta. Eikä syksyllä ole missään ollut niin komeaa säkkiriviä omasta pellosta nostettua perunasatoa.

Asian kääntöpuoli on, että nämä harrastelijaperunat tulevat kohtuullisen kalliiksi. Jos vaivannäkö vielä otettaisiin huomioon, niin siiklit ovat kalliimpia kuin kevään ensimmäiset, epäisänmaallisten suomalaisten ostamat Ruotsin Skånen vetiset varhaisperunat. Painava syy viljelyn lopettamiseen on sekin, että Pyhämaassa on myös ammattimaisia perunankasvattajia. Heiltä saa – siinä ja siinä – aivan yhtä hyvää perunaa kohtuuhintaan kuin omastakin pellosta.

Luopumispäätös oli vaikea, mutta oikea. Tosiasioitten edessä on osattava nöyrtyä. Ja kuten sanottu, ei hyvä peruna maailmasta lopu, vaikkei Koikkalainen enää sitä setänsä kanssa kasvatakaan. Silliäkin saa edelleen, mutta ei kohta enää Uudessakaupungissa purkitettua. Sillikonttori siirtyy Rymättylään, mikä on pitkin hampain hyväksyttävissä oleva päätös. Rymättylässäkin on vanhastaan vankkaa tietoa siitä, miten hyvä silli syntyy.

Elämän suurten kysymysten ja perusasioiden ääressä joka tapauksessa ollaan. Monenlaiset tuulet pyrkivät perustaa horjuttamaan, mutta turhaa on työnsä. Hyvä peruna on ja pysyy. Koikkalainen uskoo, että toinenkin vanha jäärä, Mielensäpahoittaja on edes tässä asiassa täysin samaa mieltä.

Huomasitteko muuten, että Rauman Lukko on jääkiekon Suomen mestari 2021. Ei Koikkalainen perperiä levittele – ei kuulu satakuntalaisiin tapoihin – mutta maininnan arvoinen asia silti. Viimeksi kultaa tuli samaan pikkukaupunkiin 1963. Koikkalainen oli silloin 12-vuotias oppikoululaiskloppi. Muistissa on ratkaisupäiväkin: se oli 26. helmikuuta ja vastassa Tampereen Tappara. Illan päätteeksi taululla numerot 6-3.

Koikkalainen ei uskonut tätä päivää enää näkevänsä, mutta Jumala on näköjään olemassa. Mieleen muistuvat Pekka Ahlsten, Teppo Rastio, Seppo Vainio, Pertti Rautalin, Matti Keinonen, Reijo Kanerva, Kalevi Virkku, Simo Saimo, Reino Kuusava ynnä muut pelaajat ja valmentajat. Suurin osa on ollut haudassa jo kauan, mutta jokainen muistetaan Raumalla.

Kemiönsaaressa on nähty kivikkosatakieli. Tässäpä tärkeimmät.

Lue kaikki Koikkalaisen kolumnit tästä.
X