Ilmeettömät vanhukset, itkevät lapset pehmoleluineen, kärsivät äidit – Lohduton pakolaisvirta nostattaa voimattoman vihan

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Koikkalainen
Koikkalainen on Seuran kolumnisti.
Yli 2,8 miljoonaa ukrainalaista on ylittänyt rajan ja paennut kotimaastaan 24.2.2022 jälkeen.

Surulliset päivät seuraavat toistaan. Venäjän ­hyökkäys Ukrainaan on jatkunut jo kolme viikkoa. Hyviä uutisia ei sodasta juurikaan tule, mutta pakolaisvirta on sentään osittain saatu pommitusten ja piiritysten seasta turvaan. Vielä isompi ­joukko ukrainalaisia on kuitenkin saarrettuina kurjiin oloihin vailla vettä, lämpöä, ruokaa ja lääkkeitä.

Sota on tullut Suomeenkin. Uutisointi on ajantasaista ja asiantuntevaa. Taktiikoiden ja asearsenaalien vertailuja, joukkojen siirtoja, taistelutahtoa ja taisteluväsymystä, ruumiita, kalustollisia tappioita, palavia taloja, sortuneita siltoja.

Sodan pääkuva on silti pakolaisvirta, ilmeettömät vanhukset, itkevät lapset pehmoleluineen, kärsivät äidit. Se nostattaa voimattoman vihan ja raivon: miksi näin tapahtuu, miksi asioita ei hoideta toisin, kun se olisi mahdollista?

Uusi tsaari ei toimi yksin

Ukrainan sotaa sano­taan yhden miehen päähänpinttymäksi. Vapaalla jalalla kulkee uusi Hitler. Väite on ilmeisen tosi, mutta se on myös asioiden yksinkertaistamista. Uusi tsaari – tai itsensä sellaiseksi kuvitteleva – Vladimir Putin ei sentään yksin saa kaikkea jo nähtyä julmuutta aikaan. Hänellä on ympärillään kätyrinsä ja lakeijansa, jotka kyselemättä täyttävät hänen hulluimmatkin käskynsä.

Venäjällä on äärettömän vaikeaa ja hengenvaarallista olla eri mieltä, mutta sekään ei vapauta alamaisia vastuusta. Jos antaa jo rauhan aikana vallan mukisematta roistoille, niin pahasta tulee rakenteellista. Siinä on autoritaarisen ja demokraattisen yhteiskunnan ero, mutta demokratioissakin pitää joka päivä taistella ­uinahtamista vastaan.

Ukrainaa on pantu maan tasalle niin kuin Venäjä ­tuhosi raa’alla tulivoimalla Tšetšenian Groznyin tai Syyrian kaupunkeja. Siinä doktriinissa ei siviilejä ja sotilaita erotella. Omien tappioiden minimoimiseksi tuho on parasta aiheuttaa kaukaa. Se ei tarkoita, että Venäjän kenraalit antaisivat erityistä arvoa omillekaan sotilailleen. Lopputulos ratkaisee. Elävä maali tuhotaan vaikka elävällä voimalla.

Mitä seuraavaksi?

Suurimmassa epätoivossakin ihminen hakee luonnostaan hyvää. Kun Koikkalainen viimeistelee tämänviikkoisia rivejään, uutiset kertovat, että Ukrainan ja Venäjän ­välisissä neuvotteluissa on havaittu ­”rakentavaa” lähentymistä. Se tarkoittaa muuta kuin sotilaallista ratkaisua.

Voi jopa olla, että Putin ja Volodymyr ­Zelenskyi istuvat piakkoin neuvottelupöytään.

Sodat ovat tyhjää ­puhetta täynnä, joten murunenkin rauhaa on ilonaihe. Ei mennä asioiden edelle, sillä tulitauosta on pitkä matka molempia osapuolia tyydyttävään loppuratkaisuun. Toinen juttu on lännen ja Venäjän täydellinen luottamuskato. Luottamuksen palautuminen tuntuu tällä hetkellä aivan mahdottomalta.

Lue kaikki Koikkalaisen kolumnit tästä!

Lue myös: Seura kohtasi Ukrainasta sotaa paenneita ja heidän auttajiaan Puolan rajalla

Seura kohtasi Ukrainasta sotaa paenneita.

Pakolaiskeskusten pihamailla loimuavien nuotioiden lämpö myös lohduttaa Ukrainasta sotaa paenneita. © Kai Videll

X