Mikä takaisku! Matti ja Teppo jäivät taas Koikkalaiselta kokematta

Koskaan et voi olla varma, mitä edestäsi löydät.

Asiasta tuli taas tuore näyttö.

Kolmen viikon Moldovan matkan loppuhuipennus oli masentava, mutta Koikkalainen on onnellisesti kotona taas.

Paluu Suomeen oli kuitenkin karu. Matkaa oli takana jo reippaasti yli 5 000 kilometriä, mutta ajoimme viimeisenä päivänä hullunkiihko silmissä Riiasta Latviasta Tallinnaan ehtiäksemme varmasti autolautta Finlandialle.

Kiirehtiminen oli turhaa.

Olimme hyvissä ajoin satamassa, mutta perillä odotti pettymys. Sairastapaus muutti kaiken.

Matin ja Tepon piti esiintyä Finlandialla, mutta heitä ei sitten kuultukaan. Kerrottiin vain, että sairastapaus tuli väliin.

Takaisku oli suuri. Koikkalainen ei tiedä vieläkään, oliko Matti sairastunut. Vai oliko se Teppo?

Vaikeaa se on, mutta elämässä pitää osata sopeutua vastoinkäymisiin.

Pettymyksiä tulee varmasti eikä niihin voi varautua. Useimmiten niihin ei voi mitenkään itse edes vaikuttaa.

Siihen kuitenkin voi, miten pettymyksiin suhtautuu.

Tosiasia on, että elävä Matti ja Teppo ovat edelleenkin Koikkalaiselta kokematta.

Mutta elämä jatkuu ja laulu soi. Toivottavasti vauhtiveljekset voivat taas hyvin.

Muutoin elämä on normalisoitunut. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa sitä, että kaikki on vähän hakusessa.

Kuinka mones laiha vuosi onkaan menossa?

Kauempaa katsottuna Suomessa pitäisi kaiken olla kunnossa. Elintaso on korkea, yhteiskunta toimii kohtuullisen hyvin, tiet, koulutus ja sairaanhoito sekä muu infrastruktuuri ovat maailman mittapuulla huippua.

Mutta missä mättää?

Mättää henkisellä puolella. Ihmiset eivät luota tulevaisuuteen. Ja kun luottamus menee, menee kaikki.

Matkan jälkeen Koikkalainen on kahlannut läpi sanomalehtiä. Netistä voi kyllä seurata uutisia, mutta Koikkalaisen ikäluokalle printti on se paras.

Uutisista on löytynyt muunkinlaisia kuin pessimistisiä maailmanlopun näkemyksiä.

Yksi on virolaisen Elmo Nügasen.

Elmo on virolainen ohjaaja, jonka tuore sotaelokuva 1944 pyörii paraikaa Suomen elokuvateattereissa.

Helsingin Sanomien haastattelema Elmo palveli vuosina 1982¬1984 panssarimiehenä Neuvostoliiton armeijassa. Armeija oli virolaiselle tietysti väärä, mutta siihen aikaan vaihtoehdot olivat aika vähissä.

”Toinen vaihtoehto oli mielisairaala. En halunnut sinnekään.”

Pienen suurvaltojen välissä olevan maan kansalaisten elämä ei ole helppoa. Paikallisilta ei lupia kysellä, kun armeijat ja miehittäjät vyöryvät yli.

Siitä kertoo myös 1944. Elokuvassa ovat vastakkain virolaiset, joista toiset ovat puna-armeijan, toiset Saksan riveissä.

Saman maan miehet ampuvat toisiaan toisen maailmansodan ratkaisevassa taistelussa Narvan lähettyvillä. Asetakki vain on erilainen.

Lopputulos on kaikkien tiedossa. Voittajia eivät olleet ainakaan virolaiset.

Viikon tuorein uutinen taas löytyi Ilta-Sanomien nettisivuilta. Se oli kuolemaan menevän puhetta.

Asialla oli Walesin oma poika, seksihurjastelija ja ikiviriili Tom Jones.

Tomppa, 75, loihe lausumaan:

”Vaimoni on kadottanut hehkunsa.”

Tämän voi hyvin liittää kuuluisien viimeisten sanojen joukkoon.

Se ei kuitenkaan kuulu samaan sarjaan kuin Aleksis Kiven Minä elän. Rauha vaan Tompan muistolle.