Ota ja lue nämä tiiliskivet – Leo Tolstoin kirjat puhuvat yli hetken melskeen ja ihmismielen ailahdusten

Jaa kaverilleTilaa Seura
Koikkalainen
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija. © Tomi Malkki
"Jasnaja Poljanassa käynnissä on jotain lohdullista. Mieli rauhoittuu. Täällä Tolstoi eli ja vaikutti, täällä hän kirjoitti kaikki kirjansa", kirjoittaa Koikkalainen Seuran pakinassa.

Synkkiä ovat lokakuun alun yöt, koreita auringonpaisteen pilkottamat päivät ja ruskaiset metsät. Koikkalaisen syksyn katkaisi junamatka Venäjälle. Koikkalainen kävi Tulan kaupungissa vajaat 200 kilometriä Moskovan takana.

Matka oli antoisa ja hieno, mutta nyt on aika asettautua mesikämmenten lailla suomalaisen alkutalven hämärään.

Se on kaikista puheista huolimatta hyvä vuodenaika. Silloin ihmisellä on tilaisuus kuunnella itseään ja vanhenevan, mutta kenties järkiintyvän kroppansa ääntä.

Tulassa on oma Kreml, siellä on samovaarimuseo ja siellä on poikkeuksellisen paljon piparkakkuja, mutta matkan pääkohde oli tietysti kirjailija Leo Tolstoin kotikartano Jasnaja Poljana.

Se sijaitsee Tulan lähettyvillä sopivasti muutaman kilometrin päässä olevan pienen täysin kunnostetun rautatieaseman tuntumassa.

Ohi kohahtavat niin Moskovaan kuin Kurskinkin suuntaan matkaavat junat.

Sieltä kirjailija lähti matkoilleen ja siellä hänen parrakas hahmonsa oli kaikkien aikalaisten tuttu. Sieltä hän lähti myös onnettomasti päättyneelle viimeiselle matkalleen.

Viimeiset elinvuodet olivat riitaisassa perheessä muutenkin raskaat. Jotain tästä surusta jäi Koikkalaisellekin päällimmäisenä mieleen tästä muutoin niin ihastuttavasta paikasta, joka oli ja on niin Tolstoin syntymäkoti ja asuinpaikka kuin hänen hautansa ja museonsakin.

Koikkalainen ei käy nyt kertoilemaan Leo Tolstoin elämästä eikä hänen tuotannostaankaan. Se on viisaampien tehtävä, mutta jotain siitä kaikesta huokuu myös tavallisen matkaajan mieleen, kun kävelee kartanon hiljaisilla teillä ja Tolstoin yksinkertaisella ja kivettömällä, mutta hyvin koskettavalla haudalla.

Valtaisat lehtipuut kohisevat, raskaat omenat roikkuvat kartanon isoissa omenatarhoissa ja yksinäinen käärme luikahtaa piiloon hautakummun kätköihin. Omenat ovat makean happamia ja pari niistä kulkeutuu Koikkalaisen mukana koti-Suomeen saakka.

Tolstoin ääni on aina ollut rauhoittava. Hänen kirjansa puhuvat yli hetken melskeen ja ihmismielen ailahdusten. Ota ja lue nämä tiiliskivet, jos et ole sitä vielä tehnyt. Ne on kirjoitettu jo ajat sitten, mutta ne tietävät paljon elämästä myös 2010-luvun lopulla. Näennäisesti voi siltä ehkä tuntua, mutta tosiasia on, että ihminen ei muutu.

Koikkalainen on aina vierastanut niin sanottujen suurmiesten ylistystä – etenkin niissä tapauksissa, joissa se on mennyt täysin sokeaksi ja katteettomaksi. Kaikki me tiedämme, että perhe näkee heidät ja heidän suuruutensa toisin silmin. Tolstoin kohdallakin ylisanoja on käytetty runsaasti, mutta ehkä hänen tuotantonsa painavuus on kuitenkin ollut niin suurta, että ne ovat olleet jotenkin hyväksyttävissäkin. Tolstoi itse ei olisi ollut eri mieltä.

Jasnaja Poljanassa käynnissä on jotain lohdullista. Mieli rauhoittuu. Täällä Tolstoi eli ja vaikutti, täällä hän kirjoitti kaikki kirjansa. Täällä hän painiskeli kriisiensä keskellä, täällä hän viihtyi onnellisina hetkinä perheensä ja vieraittensa parissa. Täällä hänen aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttamisensa synnytti kauneimmat hedelmänsä.

Juhlan jälkeen tulee aina arki, usein harmaa ja yksitoikkoinen. Ilman arkea ei ole juhlia. Vastakohdat ruokkivat toisiaan. Ei olisi toista ilman toista. Pikajuna kiitää Venäjän yössä kohti Suomea. Tunnelma on hyvä. Ravintolavaunussa on votkaa, suolakurkkuja ja silliä.

X