”Pois kaikki turhat painolastit, väärät tottumukset ja paikoilleen jymähtäneet asenteet”

”Pienelle ihmiselle etäisyyden ottaminen on joskus lohdullista. Se helpottaa oloa, kun pieni maapallo tuntuu kaatuvan murheineen päälle”, Koikkalainen kirjoittaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.

"Pienelle ihmiselle etäisyyden ottaminen on joskus lohdullista. Se helpottaa oloa, kun pieni maapallo tuntuu kaatuvan murheineen päälle", Koikkalainen kirjoittaa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Koikkalainen

Tähän on päästy. Taivas paukkui, ja taas käynnistyi uusi vuosi suurin toivein.

Loppuvuotta kohden homma sitten tuppaa lässähtämään ja täysipainoinen arki palaa. Kun sen on riittävän monta kertaa elämässään nähnyt, ei enää odottele riemusta kiljahdellen liikoja. Sillä pärjää. Sitä kutsutaan suomalaiseksi perusluonteeksi. Ei siis perussuomalaiseksi luonteeksi. Siinä on vissi ero.

Tyhjältä pöydältä aloittaminen on silti joskus paikallaan. Pois kaikki turhat painolastit, väärät tottumukset ja paikoilleen jymähtäneet asenteet. Vapaa kellunta tarjoaa hyvät mahdollisuudet kokonaan uuden reitin löytämiseen.

Viime vuoden lopulla Suomi sai antaa nimen yhdelle eksoplaneetalle ja tähdelle, jota se kiertää. Asian mittavuuden ja selvyyden vuoksi kerrottakoon, että eksoplaneettoja on Helsingin Sanomien mukaan havaittu jo yli 4 000. Suomalaisten nimeämänä jossain avaruudessa – älkää herran tähden kysykö Koikkalaiselta, missä – lilluu nyt eksoplaneetta Hiisi. Sen emotähti taas on Horna.

Koikkalaisen kesäpaikan kaivossa taas asustaa salamyhkäinen vesihiisi. Siitä varoitettiin usein lapsia ja sittemmin lastenlapsia, jotta nämä pysyisivät kaukana kaivosta. Hiisi on muutoinkin tuttu sana, samoin horna. Kumpikaan Aapo Sarapään ehdottama nimi ei ollut hassumpi. Vastaavia ei maailmalta tai avaruudesta taatusti löydy, vaikka nimiehdotuksia kerättiin Kansainvälisen tähtitieteen liiton järjestämässä kilpailussa 360 000 yli 110 maasta.

Isot pyörät pyörivät raskaasti. Tämäkin nimikilpailu osoitti, että Kekkosen aika on Suomessa todellakin ohi. Jos ei olisi, eksoplaneetta olisi ilman muuta nyt Urho ja tähti, jota se kiertää, Kekkonen. Nimikilpailua ei olisi edes järjestetty, vaan ristiäiset olisi hoidettu pienessä tunkkaisessa sisäpiirissä Eino Uusitalo -vainaan johdolla läpihuutojuttuna ja kansa olisi saanut tyytyä jupinoitta lopputulokseen.

Koska kenttä on nyt oikeasti vapaa, Koikkalainen kysyy jälkikäteen, voisiko Hiidellä ja Hornalla olla toisetkin nimet. Koikkalainen olisi antanut emotähdelle nimen Horna, mutta nimennyt sitä kiertävän eksoplaneetan Kalakukoksi.

Nimi olisi ehkä kertonut homman luonteesta hieman enemmän, koska kaikki tietävät, että savolainen Kalakukko ei tyydy olemaan paikallaan, vaan se on Lentävä Kalakukko. Hyvin sopii myös otaksua, että Kalakukko istuu onomatopoeettisesti kaikkien ihmisten suihin, oli heidän äidinkielensä mikä tahansa tai asuivat he missä maailmankolkassa tahansa.

Pienelle ihmiselle etäisyyden ottaminen on joskus lohdullista. Se helpottaa oloa, kun pieni maapallo tuntuu kaatuvan murheineen päälle – olivat ne vaikka kuinka pieniä. Koikkalaisesta ainakin tuntuu hyvältä ajatella kaikkien työmarkkinaneuvottelujen, ulkomaanvelan kasvujen, työllisyysongelmien ja ilmastonmuutoksien keskellä, että siellä jossakin ne ovat, Hiisi ja Horna ja Lentävä Kalakukko. Tukevasti paikallaan ja riittävän kaukana.

Valtakunnan päälehti kirjoitti, että lähin eksoplaneetta on runsaan neljän valovuoden päässä. Se on pitkä rupeama. Se on niin pitkä, että sitä on maallikon vaikea edes hahmottaa. Sinne ei yksikään uudenvuoden raketti yllä, vaikka kuinka paukkuisi.

Ihmisellä pitää aina olla unelmia. Pitää olla, vaikka ne eivät koskaan toteutuisikaan. Jos ei ole, peli on menetetty. Kalakukkokin lentää ja ottaa ilmaa siipiensä alle, vaikka lento joskus näyttääkin sivullisen silmin pelkältä räpellykseltä.

X