Satavuotiaalle sotaveteraani Osmolle jokainen päivä on itsenäisyyspäivä

Jatkosodan jälkeen Suomen jälleenrakennustyö alkoi. Kaupunkeja rakennettiin uudelleen ja evakot synnyttivät lisää tarvetta asunnoille. Työ oli miltei yhtä kovaa kuin sotiminen oli ollut.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Koikkalainen on Seuran kolumnisti.

Jatkosodan jälkeen Suomen jälleenrakennustyö alkoi. Kaupunkeja rakennettiin uudelleen ja evakot synnyttivät lisää tarvetta asunnoille. Työ oli miltei yhtä kovaa kuin sotiminen oli ollut.
Teksti:
Koikkalainen

Koskaan ei ole liian myöhäistä. Koikkalaisellakin on ollut vuoden päivät tuttavapiirissään uusi ystävä. Hän on sotainvalidi Osmo, 100 vuotta. Ystävyyttä ovat syventäneet yhteiset saunareissut. Hyväkuntoinen ja seurallinen Osmo ei ole miesjoukosta ensimmäinen, joka lähtee kiukkuisista löylyistä vilvoittelemaan.

Osmo sanoo olleensa sodassa aivan tavallinen rivimies. Hänen rintapieltään eivät täytä prenikkarivistöt eikä hän kerro hurjia tarinoita kaukopartiomatkoista Muurmannin radalle eikä tuhotuista Klim Voroshilov -tankeista. Suurin osa sodasta oli hänen mukaansa arkea, varuillaan oloa ja odottelua. Rohkeitakin yritettiin olla, mutta pelko ja epävarmuus olivat läsnä koko ajan.

Sota ei ole vain pyssyjen pauketta. Osmo jaksaa aina muistuttaa, että sodassa vahva kotirintama on aivan yhtä tärkeä osa maanpuolustusta kuin se, mitä etulinjassa tapahtuu. Naiset, vanhukset ja lapset olivat myös omalta osaltaan pitämässä yhteiskuntaa elinvoimaisena ja taisteluvalmiina. Aina tätä ei ole osattu nähdä eikä tunnustaa.

Jälleenrakennustyö oli miltei yhtä kovaa kuin sota

Osmon sota alkoi, kun jatkosotakin alkoi. Siihen tuli käänne Hiitolassa jo 9. elokuuta 1941. Osmo oli mukana tunnustelutehtävässä, kun hän sai yllättäen kiväärinluodin käteensä. Se lävisti kämmenen puolelta oikean käden peukalon. Sairaalakierroksen jälkeen Osmo palasi käsi paikattuna rintamalle ja palveli siellä jatkosodan loppuun saakka. 80 vuotta sitten saatu käsivamma ilmoittelee olemassaolostaan edelleen. Osmo itse vähättelee asiaa, mutta vanhemmiten vamma on alkanut vaivata entistä enemmän.

Siviiliin Osmo pääsi marraskuussa 1944, jolloin hän luovutti varusteensa Forssassa. Osmo opetteli kokonaan uuden ammatin ja perusti perheen. Hän kierteli eri puolilla Etelä-Suomea erilaisissa rakennustöissä. Hän kertoo, että Suomen jälleenrakennustyö oli melkein yhtä kovaa kuin sodankäynti.

Pommeja ei ollut ilmassa, mutta olosuhteet olivat alkeelliset ja kaikesta oli pulaa. Vain töitä riitti – liiankin kanssa – kaikille.

Pitkään ikään ei ole salaisuutta

Rehentely ei sovi Osmon pirtaan, mutta hyvin tehdystä työstä saa hänen mielestään olla ylpeä. Hyvä kokonaisuus syntyy siitä, kun jokainen huolehtii omasta tontistaan. Siitä hänellä on myös ensisijainen vastuu. Vaikka tekisi kipeää, tosiasiat on myös aina hyväksyttävä. Osmo tietää, että kovin pitkään hän ei enää omakotitalossaan yksin pärjää.

Jokainen päivä on Osmolle itsenäisyyspäivä. Hän on tyytyväinen elämäänsä ja katsoo levollisin mielin eteenpäin. Erityisen ylpeä hän on kolmesta kunnialla maailmalle saatetustaan lapsestaan ja heidän jälkeläisistään. Kysymykseen pitkän ikänsä salaisuudesta hän vastaa kättään huitaisemalla: ”Ei ole mitään salaisuutta. Kaikki vain on tehty, mitä eteen on tullut.”

Lue kaikki Koikkalaisen kolumnit tästä!

Lue myös: Sota-aika nuoren pojan silmin – Eero Kurkinen, 93, muistaa yhä pelon ja opettajan pysäyttävät sanat: ”Moni teistä lapsista voi menettää isänne”

X