Suhteellinen ikäkäsite - Pää pystyyn Janne ”Pappa” Ahonen

Ihmisen ikä on suhteellinen käsite. Viisaus onkin, että ihminen on juuri niin vanha kuin hän itse tuntee olevansa.

Onko mäkikotka Janne Ahonen, 39, ikäloppu? Koikkalainen ei tiedä, miltä hänestä itsestään tuntuu, mutta vaikea on häntä pitää pappana ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä.

Koikkalaisen käsityksen mukaan normipappa ei noin vain tule hiihtostadionille, kapua hyppyrimäkeen, tule sieltä naarmutta alas ja kävele vihellellen sukset olalla takaisin kaupungille.

Moninkertainen maailmanmestari, Keski-Euroopan mäkiviikon viisi kertaa voittanut ja kuusi kertaa olympiakisoihin osallistunut mäkimies Janne Ahonen jatkaa kerran jo lopettamaansa uraa Suomen joukkueen tasavertaisena edustajana.

Lahden MM-kisoissa hän oli normaalimäen kisassa parhaana suomalaisena sijalla 25.

Aika kova pappa!

Kuuluu ääniä, että Janne Ahosen pitäisi jo tehdä tilaa nuoremmille. Miksi? Ei urheilussa tilaa anneta, tila pitää itse ottaa.

Pelin henki on selvä: ne pääsevät joukkueeseen, jotka hyppyrimäkeen kavuttuaan tulevat sieltä mahdollisimman tyylikkäästi alas ja hyppäävät mahdollisimman pitkälle.

Mäki on vapaa. Sopii näyttää.

Kajaanissa räjäytettiin vanha ja huonokuntoinen hyppyrimäki. Pioneerit tekivät hyvää työtä, mäkivanhus tuli viimeisen kerran arvokkaasti alas. Vaikka hyppyrimäkiä on Suomessa nyt yksi vähemmän, sanotaan, että koko maassa on enemmän hyppyrimäkiä kuin mäkihyppääjiä.

Toivoa siis sopii, että ”pappa” Ahonenkin jatkaa uraansa.

Onko mitään järkeä, että harvat miehet – ja vielä harvemman naiset – hyppäävät talven mittaan muutaman harvan kerran kalliista rakennelmista alas, ja lopun vuotta ne seisovat käyttämättöminä paikoillaan. Todellisia käyttötunteja tulee yhtä vähän kuin suurimman osan kesästä narun päässä seisoville luksusveneille.

Entä laji sitten, mäkihyppy? Onko siinä jotain järkeä, että kalliilla välineillä ja kalliilla tekstiileillä tullaan hengenmenon uhalla alas korkeuksista, hassuihin asuihin pukeutunut juhlakansa katsoo ja hurraa, liput liehuvat, torvet soivat ja makkaraa syödään?

Vastauksena on vain vastakysymys: missä tässä elämässä on ylipäätänsä järkeä?

Ei Koikkalainen mikään Hiihto-Niilo ole. Lahden MM-kisoja on tullut seurattua televisiosta ja nähty sellaista, mitä ei olisi halunnut nähdä. Parisprintin loppunäytös oli rumaa katsottavaa. Iivo Niskasen kampittaminen loppusuoralla varmasta kultamitalista oli näky, jonka yli on vaikea päästä.

Norjan Emil Iversen ei ollut näytelmän konna, mutta syyllinen hän oli. Niskasen kompurointi kimaltelevasta kullasta kalpeaan prossiin oli karmea osoitus siitä, että elämä voi joskus olla todella epäoikeudenmukaista.

Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven häviö oli historiaa. Sen rinnalla Juha Miedon sadasosasekunnin tappio Thomas Wassbergille oli kuin pätkä harmitonta SF-filmiä. Häviö Lake Placidin olympiakisojen 15 kilometrillä 1980 oli reilu, eikä siinä ollut selittelyille sanan sijaa. Voitto 0,01 sekunnillakin on voitto.

Ja mihin Koikkalainen tällä purkauksella tähtäsikään?

Piti vain sanoa, että jatka uraasi pää pystyssä, Janne ”Pappa” Ahonen. Älä välitä. Liikaa on ihmisiä, jotka ovat niin pieniä, että he eivät osaakaan muuta kuin vähätellä.