Markus Kajo tunnustaa: ”Olen monta kertaa tuntenut potilaana häpeää siitä, miten Suomi kohtelee hoitoväkeään”

Terveys on yksi ihmiselämän tärkeimmistä asioista. Silti katsomme vierestä, kun hoitohenkilökunta huutaa apua.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Seuran kolumnisti Markus Kajo on kirjailija, viihdealan yrittäjä ja radio- & tv-viihteen konkari.

Terveys on yksi ihmiselämän tärkeimmistä asioista. Silti katsomme vierestä, kun hoitohenkilökunta huutaa apua.
Teksti:
Markus Kajo

Mietin, millä ajatuksella lähteä liikkeelle.

Kuinka ollakaan, dalai-lama on lausunut mukavasti: ”Valitse olla optimistinen. Se tuntuu paremmalta.” Tässä hetkessä nuo sanat tuntuvat hyvältä alulta.

Teimme aikoinaan Ylen TV2:lle ulkomailla ohjelmasarjaa erilaisista huippuluokan ammattilaisista, kulta- ja kellosepistä räätäleihin, posliinimaalareihin, kaivertajiin, soittorasioiden tekijöihin, koristepuusseppiin, mekaanisten laululintujen laatijoihin.

Jututettavana oli myös yritysten johtoa, huippusuunnittelijoita, joitakin teknisiä neroja, ja erikoiskoulutettuja turvamiehiä, joiden asiakaskunta oli tyyppiä Brunein sulttaani, monenlaiset miljonäärit, saudiprinssit, -prinsessat jne.

Jokaiselta kysyin myös pari ylimääräistä kysymystä: Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on tärkeää, mikä on pääasia?

Ammatista ja asemasta, toimialasta riippumatta vastaukset olivat liki identtisiä: Tärkeintä on rakastaa. Tärkeintä on, että lapset saisivat kasvaa terveinä ja että olisi rauha. Että saisi itse olla terve, tehdä mielekästä työtä, olla vapaa.

Timanttikoruja, valtaa, mainetta ei toivonut yksikään.

Sairaalan arkea on täpötäydet osastot

Mitä terveyteen tulee, minäkin olen viettänyt aikaa sairaaloissa. Kauan sitten työntekijänä, myöhemmin potilaana.

Ja pikkupoikana muuten vain, kun isä ja muita omaisia oli niissä töissä, ja minä touhusin välillä mukana, joko isän tai osaston kansliassa läksyjä tekemässä, tai kesällä sairaalan puuverstaalla pakertaen. Eli tunnen alaa muutaman pikku siivun verran.

Muistan, kun jokunen vuosi sitten toivuin 5:nnestä mahaleikkauksestani keskussairaalassa.

Osastopuhelin soi vähän väliä. Hoitaja vastasi vähän väliä: ”Sori, ei mahdu meille. On, on käytäväkin täynnä. Ja päiväsalissa on potilas. Kokeile Gas-ykköseltä.”

Ulkoa kuului säksätystä, kun Medi-Heli toi taas uutta potilasta taloon. Samoin ambulanssit.

Tuttu kirurgi viuhtoi puukengissään johonkin, ja huikkasi hoitajalle: ”Mä olen leikannu 24 tuntia putkeen.”

Sairaalan arkea tuo – rauhan aikana.

Sairaalaväen selkäranka ei ole ääretön

Coco Chanel on sanonut nasevasti: ”Rohkein teko on ajatella itsenäisesti. Ääneen.”

Sairaanhoitoväki on nyt kertonut, mitä mieltä se on työehtotilanteestaan. Ja minä olen vuosien varrella monta kertaa tuntenut potilaana häpeää siitä, miten Suomi kohtelee hoitoväkeään.

Kumpi Sinä olisit mieluummin: kirurgi, joka (pakosta) ottaa vastuun ihmishengestä, leikattuaan liki vuorokauden putkeen? Vaiko potilas, jota leikkaa puhkiuupunut hoitotiimi?

Kas kun leikkausten tahti on sellainen, että hoitajana joudut valitsemaan, käytkö leikkausten välissä juomassa vai vessassa, koska molempia et ehdi.

Sairaalaväen selkäranka on Suomessa mielletty kuvaajaksi, joka lähestyy äärettömyydessä sijaitsevaa katkeamispistettä – sitä milloinkaan saavuttamatta.

Ihan väärin mielletty.

Lue kaikki Markus Kajon kolumnit tästä!

Lue myös: Kyse ei ole vain rahasta – Tehyn Millariikka Rytkönen: ”Kuka purkaa hoitovelan, kun nuoret eivät alalle halua?”

X