Tutkijoiden seksuaalinen painajainen

Jani Kaaro
Blogit Galileon keskisormi 23.9.2016 13:06

Sananvapaus ja ajattelun vapaus ovat elinehto akatemialle. Jos ne eivät toteudu, ei voi toteutua akatemian pyrkimys etsiä totuutta. Mutta auta armias, jos astut seksuaali- ja identiteettipolitikan kentälle ja sinulla on vääriä ajatuksia.

Northwestern-yliopiston psykologi Michael J. Bailey tuskin on tuttu useimmille suomalaisille. Hän on kuitenkin ollut pääosassa yhdessä Yhdysvaltain pitkäkestoisimmista ja kitkerimmistä tiedekiistoista. Hänen arvostelijansa ovat pääasiasssa transsukupuolisia henkilöitä tai transsukupuolisuuden tutkijoita. He väittävät, että Baileyn tiede ei ole tiedettä lainkaan, minkä lisäksi hänen ajatuksensa ja lähestymistapansa ovat transsukupuolisia syvästi loukkaavia.

Baileyn ongelmat alkoivat vuonna 2003, kun hän julkaisi tietokirjan The Man Who Would Be Queen: The Science and Gender-Bending and Transsexualism. Kirjassa Bailey pyrkii esittämään tieteellisesti ajantasaisen ja perustellun kuvauksen siitä, miksi jotkut miehet haluavat vaihtaa sukupuolensa naiseksi. Onnettomuudekseen Bailey ei juurikaan välitä poliittisesta korrektiudesta. Hänen mielestään tutkijalla on velvollisuus ja oikeus julkaista tieteellisesti perustellut näkemyksensä, ärsyttivät ne joitakin intressipiirejä tai ei. Ja ärsyttiväthän ne.

Ärsyyntymisen syynä oli se, että Baileyn näkemys poikkesi transsukupuolisten omasta tarinasta. Tämän tarinan mukaan transsukupuolisten ongelmana oli se, että he olivat syntyneet anatomisesti väärään kehoon. He olivat naisia, jotka olivat vankina miehen kehossa tai miehiä, jotka olivat vankina naisen kehossa. Tarkemmin sanoen, heillä oli naisen aivot miehen kehossa tai miehen aivot naisen kehossa, ja jos heidän anatomiaansa muutetaan siten, että kehon sukupuoli vastaa aivojen sukupuolta, he voivat vihdoin tuntea itsensä kokonaiseksi.

Bailey kuitenkin nojasi kirjassaan kanadalaisen seksologin, Ray Blanchardin, jaotteluun miehestä-naiseksi transsukupuolisista. Blanchardin mukaan miehestä-naiseksi transsukupuoliset jakautuvat melko siististi kahteen ryhmään. Ensimmäisessä ovat miehet, jotka olivat alusta alkaen hyvin feminiinisiä. He halusivat pienestä pitäen leikkiä tyttöjen leikkejä ja pukeutua tyttöjen vaatteisiin, ja tullessaan seksuaalisesti kypsiksi, he tunsivat seksuaalista vetoa miehiä kohtaan. Baileyn mukaan nämä miehet vaihtoivat sukupuolensa naiseksi, jotta he saivat toteuttaa homoseksuaalisuuttaan. Sukupuolenvaihdoksen jälkeen he tosin olivat naisia, joten he eivät tietenkään enää olleet homoseksuaaleja, vaan heteroseksuaaleja. Mutta kuitenkin.

Toisen ryhmän miehestä-naiseksi transsukupuoliset taas olivat miehiä, jotka elivät yleensä normaalia heteroseksuaalisen miehen elämää. He harrastivat miehisiä harrastuksia, olivat usein naimisissa ja heillä saattoi olla lapsia. Kun he sitten jossakin vaiheessa tulivat ulos kaapista ja kertoivat vaihtavansa sukupuolensa naiseksi, tieto tuli läheisille täytenä yllätyksenä. Selittääkseen näiden miesten motivaatiota, Blanchard kehitti uuden lääketieteellisen termin, autogynefilia. Se tarkoitti käytännössä seksuaalista fantasiaa, jossa mies kiihottuu siitä ajatuksesta, että hän on nainen, ja oppii rakastamaan itseään naisena.

Baileyn kirja oli monille transsukupuolisille kuin punainen vaate härälle. Transaktivistit olivat taistelleet kynsin ja hampain sen puolesta, että transsukupuolisuus nähtäisiin sukupuolikysymyksenä eikä seksuaalisena kysymyksenä. Jos transsukupuolisuutta selitettäisiin seksuaalisuuden kautta, se näyttäytyisi vain yhtenä seksuaalisena poikkeavuutena, ja sitä virttä transsukupuoliset olivat kuunnelleet kyllästymiseen asti. Todellakin, jos lääkäreillä oli epäilys siitä, että sukupuolenvaihdosta hakevan motivaatio oli seksuaalinen, he saattoivat kieltäytyä tekemästä leikkausta. Transaktivistit olivat tehneet pitkän päivätyön transsukupuolisuuden epäseksualisoimisessa – ja sitten Bailey palautti seksin agendalle.

Nyt on syytä hieman hengähtää. Jos googlaat termin autogynefilia (tai -philia), saat nopeasti tietää, mitä transsukupuoliset itse siitä ajattelevat. Monien mielestä termi kuuluisi roskakoriin. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole ratkaista sitä, onko Bailey väärässä vai oikeassa. Sellainen ei  yksinkertaisesti kuulu tämän toimittajan supervoimiin. Tämän kirjoituksen ideana on kysyä, olisiko Bailey saanut edes esittää omaa näkemystään? No, katsotaan.

Bailey varmasti tiesi odottaa jonkinlaista vastareaktiota, mutta ei sitä, miten nopea ja massiivinen se oli. Kampanja Baileya vastaan alkoi heti kirjan julkaisun jälkeen. Transaktivistit selvittivät nopeasti Baileyn haastattelemien transsukupuolisten henkilöllisyyden ja ottivat heihin yhteyttä. Pian tämän jälkeen Baileyn haastatellut kääntyivät häntä vastaan ja alkoivat syyttää häntä epäeettisestä toiminnasta. Yksi haastatelluista väitti, että Bailey oli harrastanut hänen kanssaan seksiä. Aktivistit soittelivat Baileyn yhteistyökumppaneille ja kertoivat heille muiden muassa, että Bailey on juoppo. Aktivistit alkoivat tehdä Northwestern-yliopiston johdolle virallisia valituksia, jotka koskivat tutkijan etiikkaa, tieteellistä väärinkäytöstä ja virka-aseman väärinkäyttöä. Kampanja-aktivistit avasivat internetiin sivustoja, joissa käsiteltiin tapaus Baileya ja laitettiin liikkeelle kaikenlaisia huhuja. Aktivistit jopa julkaisivat Baileyn kouluikäisten lasten kuvat internetissä, ja kirjoittivat esimerkiksi hänen tyttärensä kuvaan: ”munannälkäinen ekshibitionisti tai parafiili, joka kiihottuu pelkästä parafilian ajatuksesta.”

Vyörytys oli valtavaa, ja Bailey joutui altavastaajaksi. Hän joutui luopumaan yliopiston psykologian osaston johtajan paikalta vuonna 2004. Kohun keskelle joutunut tutkija ei houkuttele tutkimusrahaa, joten kollegat ja yhteistyökumppanit ottivat häneen etäisyyttä. Vihapostia tuli kaikista viestivälineistä. Bailey joutui vastaamaan virallisiin ja epävirallisempiinkin tutkimuksiin hänestä esitetyistä väitteistä. Mitä hän oikein oli tehnyt ansaitakseen kaiken tämän? Hän oli kirjoittanut kirjan, esittänyt siellä väitteitä ja näkemyksiä, jotka perustuivat kirjalliseen tutkimusaineistoon ja hänen omaan kliiniseen kokemukseensa, ja perustellut väitteensä parhaalla taidollaan.

Voisi kuvitella, että vuonna 2003 leimahtanut kohu olisi jo ohi, mutta kaikkea muuta. Vuonna 2007 tieteen etiikasta kiinnostunut historioitsija Alice Dreger sai vihiä Baileyn tapauksesta ja alkoi tutkia sitä. Hän tutki järjestelmällisesti kaikki väitteet, mitä Baileysta oli esitetty, otti yhteyttä alkuperäisiin lähteisiin ja teki valtavasti haastatteluja. Hän ei löytänyt väitteille mitään perusteita. Dregerin mukaan kaikki väitteet Baileya vastaan olivat tekaistuja ja osa kampanjaa, jolla haluttiin vahingoittaa Baileya ja estää keskustelu hänen kirjansa esiin nostamista aiheista. Dreger julkaisi tuloksensa Archives of Sexual Behavior -sarjassa vuonna 2008, ja uudelleen populaaritieteellisessä teoksessa Galileo’s Middle Finger (josta olen ottanut blogini nimen) vuonna 2015. Joko arvaatte, mikä oli seuraus? Dreger itse joutui mustamaalauskampanjan kohteeksi.

Dregerin kirjassa kerrotaan myös lukuisista muista tapauksista, joissa tutkijat ovat joutuneet tulilinjalle, jos heidän löytönsä tai näkemyksensä eivät ole miellyttäneet joitakin intressipiirejä. Näistä mainittakoon evoluutiobiologi Randy Thornhillin ja antropologi Craig Palmerin ympärille noussut kohu heidän kirjastaan: Natural History of Rape (2000). Kirjassa kysytään, voiko seksiin pakottamisella olla biologisia syitä.

Raiskauksen evolutiivisella pohjalla spekuloiminen vaatii kieltämättä paljon pokkaa eivätkä Palmer ja Thornhill ehkä täysin ymmärtäneet, millaiseen miinakenttään he olivat astuneet. Tuolloin vallitsevan paradigman mukaan raiskauksessa on aina kysymys vallankäytöstä. Se, mitä Palmer ja Thornhill ehdottivat oli, että raiskauksen motivaationa voi joissakin tapauksissa olla myös pelkkä seksi. Toisin sanoen, joskus raiskaaja raiskaa, koska hän kokee raiskauksen kohteen haluttavana ja haluaa seksiä.

Ihmiset pillastuivat täysin. Tieteellinen debatti on joskus kovaa ja tutkijoiden on oltava varautuneita siihen. Harva tutkija kuitenkaan koskaan saa lukea tieteellisen sarjan sivuilta henkeen kohdistuvaa verhottua uhkausta. ”Thornhill ja Palmer ovat syyllisiä kaikkiin syytöksiin ja heidät sietäisi hirttää. Ennen kuin vedämme heidät killumaan, mietitäänpä hetki.” Näin kirjoitti kirjan Ethology-sarjassa arvostellut evoluutiobiologi Joan Roughgarden. Median käsittely taas oli yhtä karnevaalia. Otsikot kirkuivat: ”Miehet eivät voi itselleen mitään”, ”Ovatko miehet luontaisia raiskaajia?” Kirjan sanottiin olevan jälleen uusi esimerkki ”evoluutio sai minut tekemään sen” -meemistä ja että esittämällä raiskauksen seksuaalisesti motivoiduksi, Thornhill ja Palmer normalisoivat raiskauksen.

En tässä kirjoituksessa uskalla kajota kirjan aihepiiriin edes pitkällä tikulla. mutta on syytä tietää, mitä tapahtui seuraavaksi.  Palmer alkoi saada vihapostia ja vihapuheluita. Hänen puhelinvastaajaansa tuli niin paljon tappouhkauksia, että poliisikin huolestui. Tappouhkaukset saatiin loppumaan sillä, että poliisi äänitti Palmerin vastaajaan oman viestin, jossa kerrottiin tappouhkausten oikeuseuraamuksista. Palmerille näytettiin, miten auto tarkastetaan pommien varalta, ennen kuin hän lähtee aamulla töihin. Yliopiston kampukselta hänelle annettiin parkkipaikka vartioidulta alueelta.

Minun ei kai tarvitse rautalangasta vääntää, mitä tästä pitäisi ajatella. Tutkijat ovat toki ihmisiä. He voivat olla asenteellisia, puolueellisia ja sitoutuneita joihinkin näkemyksiin. Heillä on kuitenkin jotakin, mitä esimerkiksi minulla ei ole. Heillä on koulutus, menetelmät ja kyky etsiä tieteellisesti päteviä vastauksia. He puhuvat usein aineistonsa pohjalta, joten ainakin heillä on aineisto ja oma tutkimus, johon nojata. Kun he aloittavat argumenttinsa, he usein kertovat millä tavalla he ovat argumenttinsa rajanneet – he eivät yleensä väitä kertovansa koko totuutta.  Jos aineistosta  nousee esiin asioita, jotka loukkaavat joitakin intressipiirejä, olisiko heidän vain oltava hiljaa? Kaikkien tutkijoiden on aina oltava valmiita tieteelliseen debattiin, mutta kun debatti muuttuu uhkauksiksi, mustamaalaukseksi ja järjestelmälliseksi vainoksi, se on kuin suoraan maailmasta, jossa Galileo Galilei eli.

Keskustelu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *