Ovatko jotkut ihmiset jätettä?

Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta ihmisiä kohdellaan kuin roskaa. 

Jotkut ihmiset ovat jätettä. Suomesta käsin tämä väite tuntuu pöyristyttävältä, mutta jossakin muualla maailmassa ei. Ensimmäisen kerran havahduin tähän ajatukseen, kun luin antropologi Joao Biehlin kirjaa Vita: Life in the Zone of Social Abandonment. Se kertoo brasilialaisen kaupungin laitamilla toimivasta hoitokodista. Sanassa hoitokoti ”hoito” on kylläkin liian paljon sanottu, sillä hoito ei kuulu paikan toimenkuvaan. Kyseessä on ihmisten kaatopaikka. Sinne jätetään vammaiset, mielenterveyspotilaat, neurologiset tapaukset, vanhukset, aivonsa pehmeäksi juoneet – ihmiset, joilla ei ole sukulaisia tai joista sukulaiset eivät jaksa huolehtia. Olosuhteet ovat kammottavat, mutta tarkoituksella. Ihmiset tuodaan sinne kuolemaan, ja mitä nopeammin se tapahtuu, sitä parempi.

On kulunut vuosia siitä kun luin tuon kirjan eikä minulla ole sitä kirjahyllyssäni. Olosuhteita riittänee kuitenkin kuvaamaan katkelma, jossa Biehl saapuu käymään hoitokodissa. Yksi potilaista makaa sisäpihalla maassa, ja hän on jo lähellä kuolemaa. Hänen ympärillään on pari vapaaehtoista, jotka koettavat lievittää hänen kärsimystään. Mistä tuo kärsimys tulee? Kun Biehl astuu lähemmäksi, hän näkee, että vapaaehtoiset koettavat poistaa kärpästoukkia hänen ihonsa alta. Toukat kiemurtelevat potilaan ohimon ja päänahan alla. Ne ovat ottaneet varaslähdön syödäkseen pois tämän ihmisen, josta kukaan maailmassa ei tiedä eikä välitä, ja jota ei kohta enää ole.

Biehlin kirja tuli mieleeni, kun noin viikko sitten eksyin Environmental Justice -tiedesarjan sivuille. Normaalisti sarja julkaisee tieteellisiä tutkimuksia ja katsauksia ympäristöoikeuden alalta. Sen peruskauraa ovat saasteiden dumppaus köyhien asuinalueille ja luonnonvarojen epätasa-arvoinen jakautuminen ihmisryhmien välillä. Tuoreessa numerossa oli kuitenkin tutkimus, jossa ihmiset itse olivat ympäristösaastetta. Nämä ihmiset olivat kodittomia pienessä Fredricksburgin kaupungissa.

Tutkimuksen tekijät eivät tietenkään väitä, että kodittomat ovat ympäristösaastetta. He esittävät kuitenkin, että ympäristösaaste on paras konsepti ymmärtää kodittomien kohtelua. Toisin sanoen, ympäröivälle yhteiskunnalle he ovat nimenomaisesti saastetta, ja siten heitä myös kohdellaan. Lupa oleskella julkisessa tilassa on perustava ihmisoikeus, mutta se ei koske kodittomia. Jos he haluavat istua, levähtää, syödä tai nukkua jossakin kaupungin alueella, heidät ajetaan pois jonkin järjestyssäännön perusteella. Jos heille koetetaan avata palvelukeskuksia, alueelle nousee välittömästi NIMBY-liike, joka vaatii suunnitelmien perumista. Frerdricksburgissa palvelukeskus piti lopulta perustaa niin kauas kaupungin laitamille, ettei suurimmalla osalla kodittomista ollut mitään mahdollisuutta päästä sinne.

Jos kodittomien ahdinko avautuu ympäristösaaste -kielikuvan kautta, miten hyvin se sopiikaan maahanmuuttokeskusteluun? Emmekö ole kuulleet monien sanovan, kerta toisensa jälkeen, menkää pois, tänne ei teitä haluta.

Yksi hienoimpia teoksia laittomien maahanmuuttajien ahdingosta on Michiganin yliopiston antropologi Jason de Leonin kirja Land of Open Graves. Se kertoo meksikolaisista, jotka koettavat päästä Yhdysvaltain rajan ylitse vaeltamalla läpi Sonoran polttavan kuuman hiekkaerämaan. De Leon osoittaa, miten valtioiden rajaseutu muuttuu vyöhykkeeksi, jossa ihmiset eivät enää ole täysiä ihmisiä. Ihmiset saavat täydet ihmisoikeudet vasta, kun he pääsevät maahan, jossa heillä on oleskeluoikeus ja joka tunnustaa heidän oikeutensa. Niin kauan kuin he ovat ”matkalla”, ”rajalla”, kahden valtion ja kahden kansalaisuuden välillä, he ovat lainsuojattomia. Eikä heillä silloin ole yhtä suurta oikeutta elää kuin niillä, jotka ovat ”suojassa” rajan toisella puolella.

De Leonin kirjassa keskeiseen rooliin nousee Sonoran hiekkaerämaa. Vaellus sen poikki on vaarallinen. Päivät ovat polttavan kuumia, yöt purevan kylmiä, eikä kukaan voi kantaa mukanaan niin paljon vettä, että se riittäisi edes puoleenväliin matkaa. Ihmiset eksyvät ja kuolevat. Kuinka paljon näitä kuolemia tapahtuu, kukaan ei tiedä. Rajakaupunkien kuolemansyytutkijoiden varastoissa oli kirjan tekohetkellä yli 800 meksikolaisen ruumiit, Ne odottivat tunnistamista, mutta mitään tunnistusta ei koskaan tietenkään tule, koska omaiset ovat rajan toisella puolella. Suuri osa yrittäjistä kuitenkin katoaa erämaahan ikuisiksi ajoiksi, heidän luunsa siellä täällä kojoottien ja korppikotkien levittämänä.

De Leonin pointti on, että Sonoran erämaa on olennainen osa Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikkaa. Siinä maahanmuuton kontrollointi on ulkoistettu auringonpaahteelle, pakkaselle, dehydraatiolle, kojooteille, korppikotkille ja myrkkykäärmeille. Kaikki ihmiset, jotka kuolevat matkalla, ovat poissa kuormittamasta Yhdysvaltain maahanmuuttojärjestelmää, Heidän hakemuksiaan ei tarvitse käsitellä eikä heitä tarvitse lähettää takaisin. Samaa virkaa Euroopassa toimittaa Välimeri, joka nielee humanistisen katastrofin meidän puolestamme.

II

Tämä olisi hyvä hetki kysyä, mitä ovat ihmisoikeudet. Eikö ole niin, että jos kunnioittaisimme ihmisoikeuksia, emme voisi sallia tällaista ihmisarvon alentamista. Sen sijaan aion kysyä, mitä on kunnioitus?

Olen samoilla linjoilla filosofi Leszek Kolakowskin kanssa siinä, että kunnioitus ei ole tunne eikä uskomus. Tunteet ovat tosiasioita, jotka eivät kaipaa perusteluja, vaikka usein voimme niille jotkin perustelut antaa. Uskomukset taas vaativat perusteluja, vaikka perustelumme eivät aina välttämättä olekaan johdonmukaisia. Mutta millaisia perusteluja voimme antaa sille, miksi jokin ansaitsee kunnioituksemme? Pitäisikö meidän kunnioittaa toista ihmistä vain siksi, että hän on ihminen? Jos, niin miksi?

Mitä jos kunnioitus on jäänne jostakin vanhasta maailmankuvasta, joka on lakannut olemasta, mutta jonka ideat vielä puolittain elävät tässä uudessa ajassamme. Todellakin, kauan sitten ihmisten ei tarvinnut miettiä filosofisia perusteita sille, miksi toinen ihminen ansaitsi kunnioituksemme. Jumala oli luonut ihmisen omaksi kuvakseen, ja siksi kaikissa ihmisissä oli jotakin Jumalasta – siis jotakin pyhää. Pyhä oli se, mikä ansaitsi kunnioituksen. Pyhyys ei kuitenkaan ollut kunnioituksen peruste; se oli sen toinen puoli. Pyhä olemassaolollaan loi kunnioituksen – oman kategorian, jolla pyhää kohdeltiin ja joka oli erilainen kuin tunne tai uskomus. Pyhä ja kunnioitus olivat kolikon kaksi puolta, kuin ”rakkaus ja rakkauden kohde”, Kolakowski kirjoittaa.

Valistus teki selvän jumalista, ja jätti pyhyyden käsitteen uuteen maailmaan orpona vaeltamaan. Meistä tuntuu edelleen, että jotkin asiat ovat niin pyhiä, ettei niihin saa kajota, mutta jos meidän täytyy perustella, miksi ne ovat pyhiä, joudumme usein ongelmiin. Käsite, joka sai voimansa moraalisesta teologiasta, ei helposti istu rationaaliseen ajatteluun.  Jälkimmäisessä looginen johtopäätös on, ettei mikään ole pyhää.

Tämä onkin sitten se filosofinen ongelma, johon törmäämme ihmisoikeuksissa. Jos mikään ei ole pyhää, miksi meidän pitäisi kunnioittaa jokaista ihmistä? Emory yliopiston professori Michael J. Perry väittää kirjassaan The Idea of Human Rights, että pyhän käsite on ainoa looginen ja järkeenkäypä perusta ihmisoikeuksille. Hänen mielestään ei-uskonnollisella ajattelulla ei ole tarjota ihmisoikeuksien kunnioituksen perustaksi mitään argumenttia, joka tulisi edes lähelle pyhyyden käyttökelpoisuutta. Hän myös osoittaa, että kun lähes mitä tahansa keskustelua ihmisoikeuksien perustasta raaputtaa tarpeeksi syvälle, sieltä tulee aina esiin Jumala muodossa tai toisessa.
En osaa sanoa, onko Perry oikeassa, mutta kun tutustuu asiaa koskeviin humanitaarisiin argumentteihin, ensimmäinen ihmetys on se, miten paljon erilaisia argumentteja ylipäänsä on. Vaikuttaa siltä, että kun pyhä on otettu kuviosta pois, ihmisoikeuksien perustaksi on ollut vaikea löytää yhtä kokoavaa periaatetta.

Se, mitä me nykyään ajattelemme ihmisoikeuksista, perustuu pitkälti toisen maailmansodan jälkeen käytyihin keskusteluihin, jotka realisoituivat YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa joulukuussa 1948. Se on kunnioitettava dokumentti, mutta oman aikansa lapsi ja tietyn kulttuuriympäristön tuote. Lontoon yliopiston professori Stephen Hopgood on ennustanut kirjassaan The Endtimes of Human Rights tälle julistukselle kylmää kyytiä.

Hopgoodin mukaan ihmisoikeuksien huippupäivät ovat kestäneet niin kauan kuin Yhdysvallat on säilyttänyt asemansa maailman ykkösmahtina. Yhdysvallat ei aina ole itse noudattanut ihmisoikeuksia, mutta se on ajanut niitä voimakkaasti aina silloin, kun ne ovat palvelleet sen etuja. Maailmanjärjestys on kuitenkin muuttumassa. Poliittiselle kartalle on noussut uusia voimakkaita valtioita, kuten Kiina, Venäjä, Intia ja Brasilia, ja jotkut näistä uusista tekijöistä eivät niele meidän ihmisoikeuksiamme tuosta vain. Kuten kaikki valtiot, ne ajavat omaa etuaan ja haluavat neuvotella ihmisoikeuksien sisällön uudestaan.

Toinen ihmisoikeuksia murentava tekijä on Hopgoodin mukaan konservatiivisen uskonnollisuuden nousu. Tuo nousu on tosiasia, halusimme sitä tai emme, ja sitä tapahtuu kaikkialla maailmassa. Postauksemme kannalta tämä on erityisen kiintoisaa, sillä näiden ihmisten käsitys ihmisoikeuksista perustuu nimenomaisesti pyhään. Eräs tällainen pyhä asia on syntymättömän lapsen elämä, mikä kysymys vie meidät kyynärpäitä myöten aborttidebattiin. Toisaalta, tämä on juuri se kysymys, jossa moraalisen teologian ja rationaalisen ajattelun erot tulevat kirkkaimmin esiin. Aborttikysymyksen lähtökohdat ovat yhteensovittamattomat.  Pyhä elämä vs. oikeus päättää omasta ruumistaan ei ole ratkaistavissa millään filosofisilla argumenteilla. Siksi debatti on käytännössä ikuinen.

Hopgoodin ennustus on tietenkin vain ennustus emmekä tiedä mitä ihmisoikeuksille tulevaisuudessa tapahtuu. Sen kuitenkin tiedämme, että ihmisoikeudet ja ihmisarvo ovat jatkuvan hyökkäyksen kohteena. Enkä tarkoita tällä nousevia talousmahteja tai konservatiivista uskonnollisuutta, vaan ihmisten kohtelua niin kuin he olisivat arvottomia. Syyriasta Afganistaniin, Välimereltä Sonoraan ja Jemenistä Naurusaaren vastaanottoleireihin, ihmiselämän haaskauksen mittakaava on mieletön. Jos ihmisoikeudet eivät auta meitä ulos tästä brutaalista nihilismistä, mitä me tarvitsemme? Myötätuntoa? Neoliberalismia? Globaalia jubileeta? Jeesuksen toista tulemista?

Kysymys ihmisoikeuksista on kysymys ihmisarvosta ja kysymys ihmisarvosta on kysymys siitä, miksi elämä on tärkeää ja onko elämällä mitään tarkoitusta? Toivoisin, että päästäisimme tämän kysymyksen kunnolla ihomme alle ja antaisimme sen kirvellä ja kuumottaa. Näinä elämänhaaskuun aikana kysymys on päivänpolttava, ja jokaisen sukupolven olisi annettava siihen oma vastauksensa – sydämestä sydämeen ja sielusta sieluun. Mikä on meidän sukupolvemme vastaus? Ovatko jotkut ihmiset jätettä?