Teksti:
Jani Kaaro

Kun me vastustamme yliopistoon kohdistuvia leikkauksia, mitä me itse asiassa puolustamme?

”Joka kymmenes vuosi tulee joku joka sanoo minne mennään”, lauloi M.A. Numminen kauan sitten. Ennen ehkä näin olikin, mutta ei näytä olevan enää, eikä ole ollut pitkään aikaan. Missä ovat uudet suuret innovaatiot? Missä on teletransportaatio ja taskuun mahtuva fuusiovoimala? Entäpä se lääke, joka parantaa tyypin 2 diabeteksen ja Alzheimerin taudin? Kukaan ei sano minne mennään, koska me emme mene mihinkään. Donald Trump suunnittelee tariffien palauttamista, meikäläinen hallitus suosii savupiipputeollisuutta, moni taloustieteiljä näyttää edelleen uskovan täystyöllisyyteen. Ratkaisu on menneessä eikä tulevaisuutta osaa kuvitella kukaan.

Nämä ovat tietenkin suuria kysymyksiä enkä aio tässä käsitellä niitä kaikkia. Sen sijaan minua kiinnostaa tämä yleinen luovuuden notkahdus ja vaihtoehtojen puute. Yliopistojen pitäisi olla  – ja ne  ovatkin – täynnä välkkyjä ja luovia ihmisiä täynnä välkkyjä ja luovia ideoita. Mistä siis tämä pitkä kuiva kausi, jossa kutsumme kehitykseksi sitä, että uuden puhelimen kamerassa on niin ja niin monta pikseliä enemmän kuin edellisessä mallissa? Enkä lähde tässä kirjoituksessa siitä, että tämä luovuuden puute olisi silmänlumetta? Lähden siitä ajatuksesta, että se on todellista; että hyvät ajatukset ovat loppu; että big thinking on nyt small thinking.

Ymmärtääksemme luovuuden problematiikkaa, sallikaa minun esitellä teille ensin muutama varsin rakastettava ihminen. En tarkoita rakastettava siinä mielessä, että haluaisit viedä heidät sukujuhliin ja esitellä heidät ystävillesi, mutta rakastettavia yhtä kaikki.

Heistä ensimmäinen on Paul Erdos, unkarinjuutalainen matemaatikko, jota pidetään yhtenä aikamme suurimmista matemaatikoista. Erdos eli ja hengitti matematiikkaa. Hänen elämänkertansa nimi on ”Mies, joka rakasti vain numeroita”, ja tämä ilmeisesti on totta siinä mielessä, että hänellä ei elämänsä aikana ollut tiettävästi ainoatakaan naissuhdetta. Häneilä ei myöskään ollut kotia tai omaisuutta. Läpi koko aikuiselämänsä hän eli kiertolaisena.

Erdosin kerrotaan kuljettaneen mukanaan kahta matkalaukkua, joihin mahtui hänen koko omaisuutensa. Yhdessä laukussa oli vaihtovaatekerta, toisessa matemaattisia papereita. Hän kulki yliopistosta toiseen, mutta ei yleensä viipynyt missään kovin kauan. Kaikkialla hänet otettiin kuitenkin aina vastaan; järjestettiin vaatimaton elanto ja kortteeri kunnes hän jatkoi matkaansa.

Matemaatikot arvostivat Erdos’ta niin paljon, että he kehittivät Erdos’n numeron. Se kertoi kuinka lähellä jokin matemaatikko oli Erdosta. Erdos oli numero 0; ihmiset, jotka olivat tehneet yhteistyötä suoraan Erdos’n kanssa saivat numeron 1: ja matemaatikot, jotka olivat tehneet yhteistyötä 1:n kanssa saivat numeron 2. Järjestelmää käytetään vielä tänä päivänäkin.

Mainittakoon vielä, että koulussa Erdos ei kunnostautunut. Kuten aikuisiälläkin, hän oli se levoton lapsi, joka ei osannut olla paikallaan ja joka ei jaksanut keskittyä opetukseen. Erdos sai elämänsä aikana useita palkintoja, mutta hän antoi kaiken aina pois.

Toinen rakastettava hahmo on brittiläinen Paul Dirac, kvanttifysiikan kehittäjä. Hän sai Nobelin palkinnon vuonna 1933, vain 31-vuotiaana. Kaikille hänen aikalaisilleen oli selvää, että Dirac on nero – häntä on kutsuttu sukupolvensa toiseksi tärkeimmäksi tieteilijäksi Albert Einsteinin jälkeen. Hänen tieteeseensä ei tarvittu laitteita eikä kokeita: yhtälöt, täydellisen kauniit, syntyivät hänen mielessään eikä Dirac halunnut puhua niistä, koska ne ”eivät olleet ilmaistavissa sanoilla”.
Tiedämme Diracista, että hän oli tavattoman ujo. Hän puhui hyvin harvoin ja hyvin vähän eikä hän tuntunut ymmärtävän kielen symbolista ominaisuutta; hän otti kaiken kirjaimellisesti. Dirac oli myös äärimmäisen vaatimaton; hän nimesi löytämiään yhtälöitä toisten fyysikoiden nimillä viedäkseen huomion pois itsestään.

Jälkikäteen on ajateltu, että Dirac olisi ollut autistinen. Tämä voi pitää paikkansa, mutta sen valossa hänen elämänsä viimeiset vuodet ovatkin mielenkiintoisia. Hän nimittäin tapasi naisen, joka rakasti häntä ja jota hän itsekin rakasti. Nainen oli Margit Wigner, suuren unkarilaisen fyysikon Eugene Wignerin sisko. Liitto oli yllätys – tai ehkä ei sittenkään – koska Margit Wigner oli Diracin täydellinen vastakohta: Paul oli hiljainen; Margit oli aina äänessä; Paulilla oli vaikeuksia empatian kanssa; Margit oli intohimoinen; Paul oli yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä; Margit oli sosiaalinen ja hänellä oli valtavasti ystäviä.

Rakkaus kuitenkin kesti – viisikymmentä vuotta. Dirac adoptoi Wignerin kaksi lasta edellisestä liitosta ja he saivat kaksi yhteistä lasta. Kirjeessä vaimolleen Dirac kirjoitti: ”Sinä olet tehnyt minusta ihmisen”. Läheiset ihmiset kertovat, että Dirac oppi avioliittonsa aikana hieman jopa keskustelemaan ja olemaan sosiaalinen. Kouluvuosista mainittakoon, että Dirac oli se ujo ja hiljainen poika, joka ei koskaan häirinnyt opetusta. Opettajilla vain oli vaikeuksia löytää hänelle riittävän haastavia fysiikan ja matematiikan kotitehtäviä, joita hän teki hyvin halukkaasti.

Kolmas ihastuttava henkilö, jonka haluan teille esitellä, on Jack Parsons, mies, jota saamme kiittää rakettimoottorista. Parsonsin intohimo oli kaikki, mikä räjähti. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain hallitus rahoitti hänen rakettimoottoritutkimuksiaan, ja hän oli mukana perustamassa NASA:n avaruustekniikkakeskusta (Jet Propulsion Laboratory), josta kasvoi myöhemmin valtava tutkimuslaitos. Parsonsin työn katsotaan luoneen pohjan nykyisille rakettimoottoreille.

Parsons itse oli monien omituisuuksien mies. Hän oli brittiläisen Aleister Crowleyn perustaman okkulttisen uskonnon, Theleman, ykkösmies Yhdysvalloissa. Hän kaveerasi skientologian perustajan L. Ron Hubbardin kanssa, kunnes Hubbard huijasi Parsonsilta säästöt ja tyttöystävän.  Parsons eli syvällä okkultismin maailmassa; yksi hänen tärkeimpiä edesottamuksiaan oli kutsua jumalatar Babalon maapallolle omintakeisten rituaalien kautta.

Akateemisessa maailmassa Parsons oli outo lintu. Hänen kerrotaan vajonneen pitkiksi ajoiksi syviin masennusjaksoihin ja heränneen niistä valtaviin luovuuden ja nerouden puuskiin. Hän tykkäsi tehdä käytännön jekkuja pamauttelemalla haju- ja savupommeja kampuksella viattomien ihmisten selän takana. Hän tapasi ottaa vieraansa vastaan suuri kuristajakäärme niskansa ympärillä, ja hänen kerrotaan viettäneen tuntikausia kylpyammeessa leikkien siellä leluveneillä.

Mikä hullu, monet voivat sanoa. Ehkä näin, mutta aikana, jolloin kukaan ei tiennyt miten raketti voisi saada ”työntövoimaa” avaruuden tyhjiössä, Parsons oli ainoa, joka sen kykeni kuvittelemaan. Parsonsin loppuelämä valitettavasti oli onneton. Hän toimi hetken Israelin armeijan neuvonantajana, avusti poliisia monissa räjähdysaineita koskevissa tutkimuksissa ja toimi räjähdeasiantuntijana myös Hollywood -elokuvissa. Kuten tarinaan sopii, hän kuoli räjähdyksessä kotilaboratoriossaan vain 37-vuotiaana.

II

Olin pitkään suunnitellut, että kirjoittaisin näistä kolmesta herrasmiehestä. Sopiva kannustus tähän tuli David Graeberin esseekokoelmasta Utopia of Rules. Yhdessä esseessään Graeber kysyy, kuten minäkin tämän kirjoituksen alussa, mitä tapahtui innovaatioille. Olimme tottuneet 1800-luvulta lähtien siihen, että mitä tahansa ihmiset kykenivät kuvittelemaan, se muuttui muutamassa kymmenessä vuodessa todellisuudeksi. Jules Verne unelmoi lentolaitteista, sukellusveneistä ja avaruusaluksista, ja kaikki ne ovat toteutuneet. 1800-luvun lopulta lähtien maailmannäyttelyissä esiteltiin lukuisia innovaatioita hehkulampusta röntgenlaitteisiin ja dieselkoneesta puhelimeen, ja kaikki ne muuttivat maailmaa. Ihmiskunta vaikutti olevan ehtymättömän innovatiivinen. Uusia keksintöjä ei voinut estää. Mutta  innovaatiot kuitenkin tyrehtyivät vähitellen 1970-luvulta alkaen, Graeber väittää. Miksi?

Minulta on pyydetty – voi hyvänen aika – lyhyempiä kirjoituksia, joten koetan tiivistää Graeberin spekulaation lyhyeen. Hänen mukaansa innovaatioiden tyrehtymiseen on kaksi pääsyytä – ja pitäkää mielessä, että näkökulma on amerikkalainen. Ensimmäinen on verotus. Yhdysvalloissa oli pitkään vallalla järjestelmä, jossa yrityksen voittoa verotettin raskaasti. Koska yrityksillä ei ollut intressiä maksaa veroja, ne investoivat merkittävän osan voitosta tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Näin tutkimusosastot pysyivät suurina ja uusia innovaatioita syntyi. Kun yritysverotusta laskettiin, ja yritykset alkoivat ohjata voittoja osingoiksi ja johdon palkkioiksi, tutkimusosastot kuihtuivat ja samalla innovaatioista tuli yhä enemmän vain vanhan parantelua.

Toinen syy on kuitenkin lähempänä tämän kirjoituksen teemaa. Se on yliopistojen ja koko akateemisen maailman byrokratisoituminen. Olette varmasti kuulleet tämän kaiken monta kertaa: professorien aika kuluu hankkiessa ulkopuolista rahoitusta; tutkijoiden ajasta yhä suurempi osa kuluu tutkimukseen liittymättömässä paperityössä; apurahahakemukset, avoinna olevat paikat, oppilaiden ja oppilastöiden arviointi – kaikki laitetaan toinen toisiaan vastaan ja kilpailemaan toistensa kanssa. Tutkijoiden aika kuluu erilaisia ihmisiä, töitä, hakemuksia ja projekteja arvioidessa, ja valmistautuessa vastaamaan omia ihmisiä, töitä, hakemuksia tai projekteja koskeviin arviointeihin.

Entä mainitsinko jatkuvan paineen julkaista tutkimuksia, esitellä työtään konferensseissa, seminaareissa ja missä lie, ja osallistua paneeleihin, komiteoihin ja arvioimisryhmiin  – mikä vain näyttää hyvältä CV:ssä. Entä löydösten markkina-arvon arvioiminen, kaupallistaminen ja patentointi, mikä tarkoittaa, että joitakin keskeisiä löydöksiä ei  voi jakaa vapaasti toisten ryhmien kanssa, ja joskus jopa johdetaan toisia harhaan.

Tällaisen järjestelmän keskeiset osat on kopioitu yritysmaailmasta ja niiden tarkoituksena on saada yliopistot näyttämään mahdollisimman tuottavilta ja tehokkailta. Mutta keskitysleirien lisäksi en kykene kuvittelemaan toista järjestelmää, joka tehokkaammin nitistäisi inhimillistä luovuutta. Kuvittele Paul Erdos kilpailemassa rahoituksesta kollegansa kanssa! Kuvittele Paul Dirac esittelemässä hankettaan rahoittajille Slushin kaltaisessa tapahtumassa!  Kuvittele Parsons…no….kuvittele mitä vain, hän olisi kulkenut vain ja ainoastaan omia polkujaan.

Filosofi John Stuart Mills on sanonut, että ”yhteiskunnan innovatiivisuus on suorassa suhteessa siihen miten hyvin se sietää omaperäisyyttä.” Siksi nostin esiin Erdos’n, Diracin ja Parsonsin – mutta olisin yhtä hyvin voinut valita ketkä tahansa muut kolme neroa. Tieteen ja innovaatioiden historia on täynnä eksentrisiä neroja. Se, mitä meidän luovuudesta, neroudesta ja poikkeuksellisista kyvyistä kannattaisi ymmärtää on, että se on usein kovin vaikeaa. Sen mukana tulee usein syviä masennusjaksoja. Sen mukana tulee joskus sosiaalista kyvyttömyyttä. Sen mukana tulee joskus maanista hillittömyyttä. Sen mukana tulee joskus syvä uskonnollinen tai mystinen vakaumus. Sen mukana tulee joskus hyvin hauras mielenterveys.

Nerot ovat harvoin opettajan ihanneoppilaita. He ovat harvoin kenenkään ihanteellisia puolisoita. He voivat olla katastrofaalisia kollegoja. Ymmärtääkseni juuri tästä syystä Mills puhuu nimenomaisesti sietämisestä; heitä on joskus vaikea kestää. Samanaikaisesti heitä ei voi olla rakastamatta. He näkevät enemmän kuin me muut; he osaavat kuvitella sen maailman, jota heidän edistyneimmät kollegansa ovat vuosikausia etsineet, mutta eivät vain ole nähneet riittävän pitkälle. Oma käsitykseni on, että yliopisto nykyisessä byrokratisoituneessa muodossaan on vihamielinen paikka näille hämmästyttäville kyvyille, vaikka se  – koko yhteiskuntamme – suuresti tarvitsisi heidän panostaan. Syytä minua nerouden romantisoimisesta, mutta sanon silti: Jos haluat luovaa ajattelua, tee tilaa näille vaikeille ihmisille ja opettele tulemaan toimeen heidän kanssaan.

Palatakseni vielä alkuun, olen yksi niistä, jotka järkyttyivät nykyisen hallituksen leikatessa yliopistoilta niin raskaalla kädellä. Minun on kuitenkin kysyttävä, millaista yliopistoa minä haluan puolustaa. Onko tämä valtava byrokraattinen möhkäle todella parasta mitä voimme saada aikaan?

X