Teksti:
Jani Kaaro

Fasilitointi nousi hetkeksi median käsittelyyn helmikuussa Nina Brandtin dokumentin Salainen metsäni ansiosta. Dokumentti kertoo autistisesta miehestä, joka kommunikoi fasilitoimalla. Fasilitointi on tekniikka, jossa avustaja tukee vammaisen kättä tämän liikuttaessa sormeaan näppäimistöllä. Näin puhekyvytön vammainen – oletetusti – kykenee ilmaisemaan ajatuksiaan.

Kuten Helsingin Sanomien uutisoinnistakin ilmenee, fasilitointi on hyvin kiistanalainen tekniikka. Tiedeyhteisössä vallitsee laaja konsensus siitä, että fasilitoinnissa varsinainen kommunikoija on avustaja, ei avustettava. Toisin sanoen mitä tahansa vammainen fasilitoinnin kautta sanoo, ne ovat tosiasiassa avustajan ajatuksia. Avustajan osuus on kuitenkin pitkälti alitajuinen; hän on itsekin vahvasti siinä käsityksessä, että ajatukset tulevat avustettavalta.

Syy tiedeyhteisön skeptisyydelle on se, että tieteellisissä kokeissa fasilitointi usein epäonnistuu. Jos vammaiselta kysytään kysymyksiä, joita avustaja ei tiedä, tai avustajaa vaihdetaan, vammainen ei näihin kysymyksiin yleensä osaa vastata.

Suomessa fasilitointiin liittyvä tieteellinen debatti oli laajemmin esillä 2000-luvun alkupuolella niin sanotussa Tuomas Alatalon tapauksessa. CP-vammainen Alatalo oli kirjoittanut paljon julkisuutta saaneen kirjan fasilitoimalla, mutta Jyväskylän yliopiston tutkijat kyseenalaistivat sen, että kirjan kirjoittaja olisi Alatalo.

Pari vuotta sitten myös YLE uutisoi tapauksesta, jossa vanhemmat päättivät lopettaa autistisen lapsensa fasilitoinnin Iisalmen vammaisasuntosäätiö SAVASissa. Syynä oli se, että perheen syntysavolainen autistinen tyttö alkoi kommunikoida stadin slangilla kun tulkki vaihtui helsinkiläiseksi.

Tässä vaiheessa on toki sanottava, että fasilitoinnilla on kannattajansa, ja he ovat tutkijoiden kanssa jyrkästi eri mieltä siitä, että vammaisen ajatukset tulisivat avustajilta.

II

Fasilitointi on saanut aikaan monta debattia, osa niistä hyvin traagisia. Yhdysvalloissa on kuitenkin kuohunut viime vuosina tapaus, joka on aivan omaa luokkaansa.

Tämän tapauksen päähenkilö on DJ, päälle 30-vuotias CP-vammainen mies, joka ei kykene kommunikoimaan verbaalisesti, ja joka tarvitsee apua lähes kaikissa arjen askareissa. Toinen päähenkilö on Rutgersin yliopiston professori, filosofi Anna Stubblefield. Näiden kahden henkilön tapaamisella oli seurauksia, jotka saavat kaiken nähneen tiedetoimittajankin ymmälleen.

Tapahtumat saivat alkunsa kun DJ:n veli, Wesley, osallistui Stubblefieldin kurssille Rutgersin yliopistolla vuonna 2009. Kurssilla katsottiin dokumentti, jossa esiteltiin fasilitointia. Wesleyn mielestä se vaikutti mielenkiintoiselta. Hän kertoi Stubblefieldille veljestään ja kysyi, voisiko fasilitointi auttaa DJ:tä. Stubblefield kertoi käyneensä fasilitointikurssin ja oli halukas kokeilemaan.

Stubblefield itse oli vankkumaton vähemmistöjen oikeuksien puolustaja ja tutkija. Vammaisten asian voi sanoa kulkeneen hänellä suvussa, sillä hänen vanhempansakin olivat omistaneet elämänsä vammaisten aseman parantamiselle. Stubblefieldin tutkimus ja opetus Rutgersissa koski mustien, naisten ja vammaisten syrjintää.

Fasilitointi alkoi vaikeasti, mutta kun siinä päästiin vauhtiin, tulokset olivat kerrassaan yllättäviä. DJ:n sisältä todellakin paljastui herkkä, älykäs ja ajatteleva mies. Hän ei ainoastaan kyennyt kertomaan elämästään vammaisena, hänellä oli paljon ajatuksia vammaisten, naisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksista – pitkälti linjassa Stubblefieldin omien ajatusten kanssa. DJ:n läheiset olivat luonnollisesti innoissaan: he rakastivat DJ:tä syvästi ja vihdoin he saivat häneen yhteyden. He saivat kuulla, mitä hän oli ajatellut kaikki nämä vuodet.

Samalla kun Stubblefieldistä tuli yhä kiinteämpi osa perheen elämää, DJ:n elämä koki suuria muutoksia. Asiantuntijat olivat arvioineet, että DJ oli älykkyydeltään taaperoikäisen tasolla, mutta Stubblefield järjesti hänet opiskelijaksi Rutgersin yliopiston kurssille, hän julkaisi yhdessä Stubblefieldin kanssa artikkelin vammaisuuteen keskittyvässä akateemisessa sarjassa, ja hän pääsi tieteellisiin konferensseihin – osallistujana ja luennoitsijana – Stubblefieldin toimiessa fasilitoijana.

III

Sitten tarina sai romanttisen käänteen. Vuonna 2011 DJ oli Rutgersissa kertomassa, millaista on olla vammainen, ja siinä yhteydessä häneltä oli kysytty, toivoiko hän romanttista suhdetta. DJ oli vastannut, että hän halusi sitä enemmän kuin mitään muuta. Oikeuden pöytäkirjoista ilmenee, että tuolloin Stubblefield ymmärsi, että hänen sisällään kuohui. Hän oli rakastunut avustettavaansa.

Stubblefield oli tämän jälkeen kertonut tunteistaan DJ:lle, ja tätä tunnustusta oli seurannut pitkä keskustelu Stubblefieldin ja DJ:n välillä. DJ ei ollut vakuuttunut Stubblefieldin tunteista ja halusi varmistua niistä. Kun DJ pitkien vakuuttelujen jälkeen uskoi, että Stubblefield oli tosissaan, oli vielä yksi kysymys: Oliko DJ professorin mielestä puoleensavetävä? Entä seksi?

Stubblefield oli vakuuttanut, että hän rakasti DJ:tä kaikilla tavoilla.

Seksiä koetettiin ensimmäisen kerran eräänä sunnuntaisena aamupäivänä DJ:n kotona kun tämän äiti oli kirkossa. He kävivät lyhyen fasilitointikeskustelun, jossa ilmeni, että DJ oli epävarma ja hermostunut. Stubblefield oli sanonut, että DJ sai määrätä tahdin ja vetäytyä, jos hänestä siltä tuntui. Sitten Stubblefield oli riisuutunut alastomaksi. Hän veti DJ:n housut ja vaipat alas ja antoi tälle suuseksiä. Se ei sillä kerralla johtanut orgasmiin, mutta DJ oli kertonut, että hän oli ”ollut lähellä”.

Seuraava kerta oli viikon kuluttua Stubblefieldin työhuoneella. Stubblefield oli varannut lattialle patjan ja kondomeja. Yhdyntä ei onnistunut, ja Stubblefield oli kysynyt DJ:ltä, halusiko tämä katsoa pornoa. DJ oli vastannut, että hänen mielestään porno oli naista alistavaa ja että Stubblefield oli kauniimpi kuin yksikään pornotähti.

Kolmas yritys oli muutaman päivän päästä jälleen Stubblefieldin työhuoneella, ja tällä kerralla se onnistui. DJ oli kertonut Stubblefiedille, että hän oli hyvin onnellinen tapahtuneesta. ”Tunnen olevani elossa ensimmäistä kertaa elämässäni”, DJ oli näppäillyt.

IV

DJ:n läheiset eivät olleet tietoisia DJ:n ja Stubblefieldin suhteen romanttisesta puolesta. Heille oli kuitenkin alkanut tulla muunlaisia epäilyksiä. DJ oli paljastunut älykkääksi ajattelijaksi ja hän opiskeli ja luennoikin yliopistossa, mutta kun DJ:n äiti tai veli kokeili fasilitointia, he eivät saaneet DJ:stä mitään irti. DJ:n veli oli myös tutustunut fasilitoinnista esitettyyn kritiikkiin.

DJ:n fasilitoimalla kertomat tiedot eivät nekään aina tuntuneet vastaavan todellisuutta. DJ oli esimerkiksi väittänyt Stubblefieldille, että hän ei pidä gospel-musiikista, vaikka äidin ja veljen mielestä kirkossa laulettu gospel oli yksi harvoja asioita, joista DJ näytti nauttivan.

Kun Stubblefield sitten näitä epäilyksiä vasten kertoi uutiset – että hän ja DJ olivat rakastuneita – he olivat tyrmistyneitä. Samalla suomut tippuivat heidän silmiltään.

Läheisten näkökulmasta kaikki oli niin väärin kuin vain voi olla. Stubblefield oli naimisissa. Hän oli professori. Hän osasi pukeutua, kävellä, puhua ja kirjoittaa. DJ:n oli arvioitu olevan henkisesti 3-4-vuotiaan tasolla. Hän ei osannut pukeutua tai riisuutua ja hän käytti vaippoja. DJ ei osannut ilmaista itseään, vaan Stubblefield puhui hänen puolestaan, eikä kellään ollut mitään mahdollisuutta sanoa, olivatko sanat peräisin DJ:tä itseltään vai elikö Stubblefield omaa fantasiaansa.

Tarinan lopputulema on, että Stubblefield haastettiin oikeuteen ja hänet tuomittiin pakottamisesta seksuaaliseen tekoon kahdeksitoista vuodeksi vankilaan.

V

Stubblefieldin tapaus on todellinen tarinoiden tarina. Jos oletamme, että Stubblefieldillä ja DJ:llä ei oikeasti ollut yhteyttä, ja sitten mietimme ylläolevaa kahdenvälistä keskustelua, joka johti seksisuhteeseen, on kysyttävä: Kenen kanssa Stubblefield keskusteli? Oman alitajuisen ja rakkaudentarpeisen puolensako kanssa?

Entä mikä oli empatian ja idealismin osuus? Vammaisten aseman parantaminen kulki Stubblefiedillä suvussa ja hän oli epäilemättä syvästi empaattinen ihminen. Jos oletamme, että kaikki oli Stubblefieldin alitajuista fantasiaa, sokaisiko empatia hänet niin, ettei hän ymmärtänyt omaa itsepetostaan. (Toisaalta, paras itsepetos on se, jota ihminen itsekään ei ymmärrä.)

Entä mitä pitäisi ajatella kahdentoista vuoden tuomiosta?  Yhdysvalloissa tällaisen tuomion saa jos raiskauksen yhteydessä vahingoittaa uhriaan esimerkiksi lyömällä, kuristamalla tai potkimalla tai osallistuu joukkoraiskaukseen. Stubblefield saattoi olla sokea omalle toiminnalleen, mutta hänellä tuskin oli aikomusta vahingoittaa DJ:tä millään tavalla.

Viimeiseksi on vielä mainittava vammaisten näkökulma. Millaisia heidän on oltava, että he ansaitsevat rakkautemme – tai ylipäänsä huomiomme? Olisiko Stubblefield koskaan rakastanut DJ:tä, jos hän ei olisi löytänyt fasilitoimalla tämän sisältä ”tervettä” mieltä?  Onko vammaisten osoitettava meille ensin normaaliutensa, että hyväksymme heidät ja pidämme heitä rakkauden arvoisena?

Päälähteenä on käytetty New York TImesin pitkää artikkelia: The Strange Case of Anna Stubblefield.

X