Onko jääkarhuja enemmän kuin koskaan?
Jääkarhuja on enemmän kuin koskaan. Tällaiseen väitteeseen törmää helposti internetissä. Itse törmäsin siihen ensimmäisen kerran tässä Mikko Paunion blogikirjoituksessa. Sen jälkeen väite on löytynyt netistä ziljoonaan kertaan. Väitteen mukaan jääkarhuja on nykyään viisi kertaa enemmän kuin 1970-luvulla.
Mistä väite on saanut alkunsa? Society of Environmental Journalists on koettanut sitä jäljittää. Sen paras arvaus on, että väite on lähtenyt liikkeelle Björn Lomborgin kirjasta Cool It: The Skeptical Environmentalist’s Guide to Global Warming. Siinä todetaan, että 1960-luvulla jääkarhupopulaatio oli vain noin 5000 yksilöä. Kirjassa lähteeksi annetaan Krauss 2006, joka viittaa New York Timesin toimittajan Clifford Kraussin juttuun vuodelta 2006. Jutussa todella sanotaan, että jääkarhun nykyinen populaatio on noin 20 000 yksilöä verrattuna noin 5000 yksilöön 40 vuotta sitten.
Jos tämä pitää paikkansa, väite on totta. Jääkarhuja arvioidaan nykyään olevan noin 25 000-30 000 yksilöä, joten jääkarhuja olisi nyt viitisen kertaa enemmän kuin 1960-1970-luvuilla.
Mutta miten luotettava arvio tuo 5000 yksilöä on? Jääkarhut elävät laajalla ja laajalti asumattomalla alueella. Niiden laskeminen on viheliäisen vaikeaa nykyisilläkin menetelmillä, ja oli vielä paljon vaikeampaa 40 vuotta sitten. 1950-1960-lukujen arviot eivät itse asiassa edes perustu laskentoihin, vaan metsästäjien ja tutkimusmatkailijoiden kertomuksiin. Mikä tahansa arvio tuolta ajalta on siis pelkkä arvaus.
Voimme kuitenkin helposti uskoa, että jääkarhuja on ollut 1950-1970-luvuilla paljon vähemmän kuin nyt. Tuolloin jääkarhuja sai metsästää monilla alueilla vapaasti, ja tämän verotuksen on täytynyt vaikuttaa jääkarhujen määrään. Vähitellen 1970-luvulta lähtien jääkarhujen metsästys kiellettiin tai sitä rajoitettiin, joten mikä tahansa jääkarhujen määrä on tuolloin ollut, se on varmasti siitä lähtenyt kasvamaan.
Mutta miksi tämä kysymys olisi tärkeä? Siitä saa hyvän kuvan tutustumalla sivustoon nimeltä Polar Bear Science. Se on täynnä hyvin asiantuntevan oloisia juttuja jääkarhupopulaatioiden arvioinnista. Muutaman päivän siellä selailtuani olen oppinut että a) jos jääkarhuja on nyt enemmän kuin koskaan, miksi kaikki vouhotus niiden katoamisesta b) jääkarhut eivät ole nälkiintyneitä, vaan hyväkuntoisia ja c) merijään hupenemisella ei ole yhteyttä jääkarhujen vähenemiseen.
Kuten sanottu, sivusto vaikuttaa asiantuntevalta, mutta pieni skeptisyys on paikallaan. Sivustoa pitää henkilö nimeltä Susan Crockford, jolla on biologin tausta, mutta joka ei kuitenkaan ole koskaan tutkinut jääkarhuja. Hänen erikoisalaansa on anatomia, ja suuri osa hänen työstään käsittelee itse asiassa koiran evoluutiota ja kesyyntymistä. Toiseksi, Crockford saa rahoituksensa Heartland instituutista, joka on tunnettu ilmastoskeptikoiden rahoittaja.
(Crockford tiettävästi saa Heartland Instituutista 750 dollaria kuukaudessa, mikä kieltämättä herätti hellät tunteeni. Jos ei ole helppoa free-lancerilla, ei ole jääkarhuskeptikollakaan).
Miten sitten saisin kuulla totuuden jääkarhujen määrästä? Ei ole järkeä lähteä niitä itse laskemaan ja tehtävä on vaikea asiantuntijoillekin; on laajoja alueita, joiden jääkarhupopulaatioista ei tiedetä paljon mitään. Voi olla, että joissakin populaatioissa jääkarhujen määrä laskee, kun se samaan aikaan toisaalla nousee. Mitä tahansa tietoa aiheesta saankin, se tulee mediasta, joka rakastaa dramaattisia otsikoita kuten jääkarhut kuolevat sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä tai jääkarhujen ahdinko syvenee.
Mielenkiintoisen näkökulman tähän soppaan heittää vielä amerikkalainen palomies Zac Unger. (Tiedän, palomies tähän soppaan vielä tarvittiinkin…) Hän julkaisi vuonna 2013 matkakirjan Never Look a Polar Bear in the Eye, jossa hän sivuaa myös jääkarhututkimusta.
Unger kuvaa itseään ekosotilaaksi, joka pakkaa perheensä autoon ja lähtee pelastamaan jääkarhua – tai ainakin yrittämään sen pelastamista. Unger viettää aikaa Manitoban Churchillissä, jonne jääkarhut kerääntyvät odottamaan merijään muodostumista. Silloin niitä voi nähdä kävelevän kaupungin kaduilla. Churchill saattaa olla niitä harvoja paikkoja, joissa voit jäädä jääkarhun saaliiksi kauppareissulla.
Ungerin kirjasta paljastuu, että jääkarhututkijatkaan eivät ole yksimielisiä kaikesta. Yksi kiistakysymys on merijää.
Jääkarhut tarvitsevat merijäätä saalistaakseen hylkeitä, mutta jäätön aika on pidentynyt, ja aika, jona ne voivat saalistaa merijäällä, on lyhentynyt. Tähän pitkälti perustuvat jääkarhujen tuomiopäivän ennusteet – mitä enemmän merijää hupenee, sitä huonommin jääkarhuilla pyyhkii. Toisten tutkijoiden mukaan jääkarhut voivat sopeutua myös muihin ravinnonlähteisiin, mikä auttaa niitä selviämään pitenevien jäättömien aikojen ylitse.
Ungerin kirjan perusteella jälkimmäinen näkemys ei pääse helposti esille. Jääkarhututkijoita on vähän, joten he toimivat tieteellisissä julkaisuissa usein toistensa arvioijina, eivätkä aina anna julkaisusuositusta näkemykselle, joka ei ole linjassa heidän näkemyksensä kanssa.
Jääkarhujen kohtalo vaikuttaa siis olevan monimutkainen juttu. Ungerin kirjan perusteella saa sen kuvan, että ainakin osa jääkarhupopulaatioista on vielä voimissaan. Toivoa sopii, että asia on näin, mutta aika näyttää.