Asiantuntija neuvoo: Mitä tehdä, kun ylikiltti äiti väsyi elämään vain muita varten
Mona, 51, väsyi olemaan toisten elämän jatke. Perhe melkein hajosi, kun ylikiltti Mona haki itseään ja uutta paikkaansa perheessä. Teologi Anna-Liisa Valtavaara tukee Monan muutosta.
MONA: Olin elänyt vain muita varten. Jo lapsena uskoin, että minun piti olla aina iloinen ja reipas. Opin jo varhain, että jos olen kiltti ja autan muita, minua rakastetaan.
Menin parikymppisenä naimisiin alkoholistimiehen kanssa ja perustin perheen. Erosin, jäin yksinhuoltajaksi, menin uusiin naimisiin ja aloitin elämäni uusioperheessä.
Opiskelin terapeutiksi ja ryhdyin yrittäjäksi. Olin aina saatavilla, koska minunhan piti pelastaa koko maailma. Kului kymmenen vuotta, kunnes aloin havahtua siihen, että eihän tämä voi näin mennä. Olin kolmekymppinen ja hukassa itseltäni. Romahdin.
ANNA-LIISA: Mona kuvaa tyypillistä ylikiltin elämää: eletään aina toisia varten ja uskotaan, että hyväksynnän saa vain muita miellyttämällä. Ensin lapsena, sitten aikuisena. Tehdään hyvää, mutta oman elämän kustannuksella. Kun yrittää, ettei kenellekään tule paha mieli eikä kukaan jää pulaan, jää liian usein itse pulaan.
MONA: Sitten alkoi etsikkoaikani. Ensimmäinen askel oli myöntää itselleni, että maailman parantaminen ei ollut minun vastuullani. Tunnistin, että en voi olla avuksi kenellekään, ellen ensin tiedä, kuka itse olen. Etsin itseäni kymmenisen vuotta, ja se oli välillä kivuliasta. Tärkeintä oli päästää irti siitä, että minun ei tarvitse aina olla saatavilla asiakkailleni tai perheelleni. Jätin puhelimen kotiin lenkille mennessäni enkä enää vastannut siihen iltaisin. Ammattiauttajan roolini muuttui, ja aloin pikkuhiljaa löytää omat terveet rajani. Kotona perheen keskellä vanha rooli piti minua silti vielä otteessaan. Uusioperheessämme oli neljä lasta, joista kolme oli jo muuttanut pois kotoa. Elin pitkälti mieheni ja kuopuksemme ehdoilla.
ANNA-LIISA: Olisi aina kaikille helpompaa, jos uskaltaisi uuteen ajoissa, ei vasta pakon edessä. Moni sinnittelee kauan, ennen kuin on valmis muutokseen ja konkreettisiin toimiin itsensä hyväksi. Mona haki terveitä rajoja viisaasti. On järkevää aloittaa muutos ensin jollakin elämänalueella, vaikkapa yhdestä asiasta. Vähitellen remontoidaan uusia alueita. Se vie aikaa.
MONA: Seuraavaksi aloin kapinoida. Tajusin, että olen aikuinen nainen eikä minun tarvitse pyytää puolisoltani lupaa tehdä asioita, joita hän ei kenties halua tehdä kanssani. Olin aiemmin yrittänyt pakottaa itseni tekemään hänelle tärkeitä asioita. Nyt julistin haluavani päättää itse tekemisistäni. Siitä seurasi törmäyskurssi toisensa perään. Tuosta hetkestä tuli jonkinlainen vedenjakaja sekä vaimon että äidin roolini suhteen. Muutokseni tuli miehelle täytenä shokkina.
© Minn Alanko
Kiltin tytön kuori rupesi murtumaan ja minä itsenäistymään. Annoin itselleni luvan alkaa elää omaa elämää perheestä huolimatta. Aloin tehdä itselleni tärkeitä asioita: hankin uusia harrastuksia, tapasin uusia ihmisiä ja rupesin matkustelemaan. Kyselemättä lupia.
ANNA-LIISA: Elämättömän elämän tuska voi joskus olla todella suuri. On niin paljon ilmaisemattomia tarpeita ja tunteita. Riippuu paljon temperamentista, miten kukin toimii. Toiset räiskyvät, toisille riittää säyseämmät keinot. Kun tuttu alkaa pitää puoliaan, se voi olla läheisille jopa pelottavaa. Asiat eivät hoidu kuten ennen. Toistenkin olisi muututtava samalla, mutta osaavatko he tai haluavatko? Usein ihmetellään: miten ennen mukavasta ihmisestä on tullut niin hankala. Tosiasiassa hän on vain alkanut kiihkeästi opetella, miten voisi vihdoin olla itselleenkin mukava, jotta jaksaa aidosti olla sellainen muillekin.
MONA: Uhon ja kapinan noustessa minua pelotti kertoa miehelleni valinnoistani. En silti voinut enää ohittaa omia tarpeitani, vaikka menemisistäni tuli kotona aina riitaa. Tyttäreni 18-vuotissyntymäpäivä lähestyi. Tilasin tyttären ja äidin yhteisen Teneriffan-matkan kertomatta siitä miehelleni. Kun sitten sain sanottua asian miehelle, syntyi hirmuinen sota. Hän oli tosi vihainen, mutta ei voinut mitään, koska minä vain ilmoitin, että nyt me lähdemme.
ANNA-LIISA: Perhe ja parisuhde ovat olleet varmasti kovilla. Mutta kovaa on ollut Monan elämänjanokin. Olisikohan tilanne kotona ollut pehmeämpi, jos hän olisi uskaltanut ensin kertoa miehelleen, että haluaa tehdä matkan tyttären kanssa ja vasta sitten ostanut liput? Muuttuja pelkää herkästi, että tulee puhutuksi ympäri ja palaakin entiseen. Ilmeisesti Monastakin tuntui varmemmalta toimia noin, maksoi mitä maksoi.
MONA: Kasvu ulos miellyttäjän roolista heijastui äitiyteeni kahdella tavalla. Suhde isompiin lapsiimme ei juurikaan muuttunut, koska kapinointini aikana he elivät jo omillaan. He eivät kuulleet minun ja mieheni riitelyä. Yhteinen kuopuksemme sen sijaan joutui joskus kuulemaan aikamoisiakin riitoja. Murrosikäisen pojan silmin äidin muutos oli hämmentävää. Itselleni kipeintä oli se, että poika asettui isänsä puolelle, ja minusta tehtiin perheen pahis. Poika etääntyi minusta ja ilmaisi selkeästi, että perheen ongelmien syy oli siinä, että äiti ei ollut enää se sama vanha äiti.
ANNA-LIISA: Kotoa muuttaneet lapsetkin varmasti seuraavat äidin muutosta etäämpää. Parhaimmillaan se rohkaisee heitäkin tarvittaessa muuttumaan – helpommin kuin äiti aikanaan. Murrosikäiselle tilanne on hankala, koska hän käy joka tapauksessa omaa kasvuprosessiaan ja etsii itseään. Elämänkokemustakin hänellä on vähemmän kuin aikuisilla. Ei kovin yllätä, että kaksi hämmentynyttä miestä liittoutuvat yhteen ihmettelemään, mitä ”uusi” äiti oikein touhuaa ja mitä siitä seuraa.
MONA: Olin ollut kerran yhdellä kapinareissuistani, jonka aikana mieheni oli henkisesti hajonnut kotona. Teini-ikäinen poika oli yrittänyt pitää isäänsä kasassa.
Kun palasin kotiin, poika raivosi minulle, että olin hylännyt heidät molemmat ja tuupannut vielä hänelle vastuun isästään. Pohdin vakavasti avioeroa ja puhuinkin siitä mieheni kanssa.Tempoiluni oli välillä sen verran rajua, että on suoranainen ihme, että emme eronneet. Lapsen suhteen pystyin kuitenkin säilyttämään melko hyvin
vanhemmuuden ja aikuisen roolin. Silti tunsin syyllisyyttä ja surua siitä, että ennen niin läheinen suhde minun ja poikani välillä oli muuttunut etäiseksi. Nykyäänkin välillämme on jokin ikävä jännite.
ANNA-LIISA: Hyvä, että poika sai ilmaista tunteensa, sillä niiden piilottaminen olisi tuhoisampaa. Lasten ei tietenkään kuuluisi olla vastuussa vanhempien selviytymisestä. Siitä on ehkä vielä hyvä puhua joskus lisää. Ihme tosiaan on, ettei noissa tuiskeissa tullut eroa. Helposti niin käy, jos toisen muutos on raju, vaikka suunta olisikin hyvä. Tai jos toinen ei halua itse muuttua eikä salli sitä toisellekaan.
MONA: En ole missään vaiheessa katunut tai ajatellut, että voisin palata vanhaan. Jos et ole nähnyt keltaista väriä ja kun näet sen kerran, et voi enää olla sitä näkemättä.
Muutokseni on ollut myös miehelleni mahdollisuus tutustua itseensä. Vuosia minun kasvuprosessiani seurattuaan hän ilmaisi yhtenä päivänä minulle, että hänellä ei ole tarvetta kahlita ketään tai pakottaa olemaan tietynlainen. Parisuhteessamme on nyt paljon enemmän avoimuutta ja läsnäoloa, molemminpuolista vapautta ja henkistä liikkumatilaa. Perhe-elämämme on rauhoittunut, ja kuopuksemme on muuttanut pois kotoa. Olen työstänyt poikaani liittyvän suruni ja hyväksynyt asiat. Silti tietenkin toivon, että voisimme joku päivä antaa toisillemme aidosti anteeksi, äitinä ja poikana. Koen vihdoinkin, että riitän itselleni joka hetki. Niin naisena, äitinä kuin puolisonakin.
ANNA-LIISA: Monan tarina on kuin säätiedotus: ensin on pitkään täysin tyyntä, mutta pinnan alla kehkeytyy kovan rajuilman ainekset. Lopulta myrsky puhkeaa ja
riepottaa pitkään sekä Monaa että muita, kunnes vihdoin rauhoittuu. Myrsky on vienyt mennessään kaikenlaista, ja hyvätkin asiat ovat ensin sekaisin. Mutta aurinko paistaa. Lopulta on tilaa ties mille uudelle. Parhaimmillaan yhden muutos on toisillekin mahdollisuus uuteen. Niin on näköjään käynyt Monan miehelle ja myös heidän suhteelleen. Onnittelut siitä, etteivät he eronneet ja saavat nyt elää yhdessä entistä raikkaammin. Toivon ja uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin äiti ja poika löytävät toisensa. Hämmennys ja suru vaihtuvat sovinnon iloon. Sitä kannattaa odottaa, vaikka poika ehkä tarvitsee siihen vielä aikaa.
© Minna Alanko
Auttoivatko neuvot?
MONA: Anna-Liisa on oikeassa siinä, että olisi ollut kaikille osapuolille lempeämpää, jos olisin uskaltanut etukäteen avoimesti kertoa omista matkasuunnitelmistani.
Sekin on totta, että ammattiapu olisi varmasti auttanut meitä menemään läpi myrskyn silmän vähemmillä havereilla. On myös lohdullista ajatella, että suhde kuopukseni kanssa ajan myötä tulee paranemaan.
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti