Jätänkö surevan työkaverin hienotunteisesti rauhaan? Se on pahinta, mitä voit tehdä

Jaa kaverilleTilaa Seura
suru
Surua on syytä käsitellä avoimesti myös työympäristössä, sanoo surua tutkinut Mari Pulkkinen. © Colourbox
Kun työkaveri menettää läheisensä, tärkeintä on ottaa hänen surunsa jotenkin huomioon. Tavalla ei ole niin väliä, sanoo surusta väitellyt Mari Pulkkinen.

Kun työkaveri menettää läheisensä, hänen kohtaamisensa saattaa tuntua kiusalliselta. Jos työpaikalla ei muutenkaan puhuta yksityisasioista, voi tuntua luontevalta sivuuttaa myös työkaverin kokema suru.

Läheistään sureva työkaveri pitäisi kuitenkin aina huomioida jotenkin, sanoo surusta väitellyt uskontotieteilijä Mari Pulkkinen.

”Ei ole tärkeää, mitä sanotaan tai tehdään, vaan että jokainen on oma itsensä. Kaikille ei ole luontevaa halata tai itkeä toisen nähden”, Pulkkinen muistuttaa.

Sopiva mittari siihen, pitäisikö toisen suruun ottaa jotenkin osaa vai ei, on se, tuleeko koko asia ylipäänsä mieleen.

”Siinä vaiheessa jos pohdit, olisiko pitänyt sanoa jotain, niin olisi pitänyt. Pahinta on, että asiasta vaietaan.”

Pulkkinen tutki väitöskirjaansa yli 150 läheistään surevan suomalaisen kirjoittamaa kirjettä. Väitöskirjasta muokattu populaarimpi teos Surun sylissä ilmestyi viime vuonna. Pulkkinen luennoi surusta ja sen kohtaamisesta muun muassa hoitajille ja seurakuntien työntekijöille.

Suru on aihe, jota ei voi välttää – siksi sitä ei pidä väistellä töissäkään

Surun kohtaaminen työyhteisössä on Pulkkisen mukaan nouseva teema, josta pitäisi puhua enemmän. Työpaikalla vietetään kuitenkin iso osa ajasta, ja työikäiset kokevat väistämättä jossain vaiheessa lähiomaisen kuoleman.

Surevan työkaverin huomioimisessa vastuu on Pulkkisen mielestä lähiesimiehellä. Hänen pitäisi ottaa rohkeasti yhteyttä surevaan ja kysyä, miten tämä haluaa asiaa käsiteltävän: miten siitä kerrotaan muille ja haluaako sureva jäädä joksikin aikaa kotiin vai tulla töihin.

Jotkut haluavat suuren surunkin hetkellä mieluummin tehdä töitä.

”Moni sanoo, että siinä on elossa pitävää voimaa. Sellainen rutiininomainen lähestymistapa on huono, että aina määrätään se viikko tai kaksi sairauslomaa ja rauhoittavat lääkkeet hautajaisiin.”

Pulkkisen mukaan surevien ”sietäminen” keskuudessamme on tärkeä taito. Surevaa yritetään herkästi tyrkkiä väkisin eteenpäin, hyvää tarkoittaen, että hän ikään kuin selviytyisi ja pääsisi yli surustaan.

Kuolemansuru ei kuitenkaan ole mikään kaksi viikkoa tai kuukautta kestävä häiriötila, vaan menetys kietoutuu osaksi ihmisen minuutta.

Suru on omakohtaisesti tuttua myös sen tutkijalle

Pulkkinen on itse joutunut hautaamaan kaksi raskauden toisella kolmanneksella syntynyttä lastaan. Oman lapsen kuolemaa pidetään suruista suurimpana, ja sen kokenutta saatetaan jopa vältellä, koska pelkkä ajatuskin asiasta ahdistaa.

Pulkkinen muistuttaa, että lapsensakin menettäneen elämässä voi olla yhä myös iloa, ja hänelle saa puhua arkisistakin asioita.

”Jos me vapauttaisimme surevat surevina olemiseen, hyväksyisimme helpommin sen, että suruun mahtuu myös keveitä tunteita. Voin olla yhtä aikaa surullinen ja iloinen, ne eivät sulje toisiaan pois”, Pulkkinen sanoo.

Lue Mari Pulkkisen haastattelu Seurasta 1/2018.

X