Tunnollisuudesta kehittyi ansa – Johanna uupui ja masentui: ”Tervettä itsekkyyttä ja ei-sanan sanomista on pitänyt opetella”

Jaa artikkeli
Vapaa-aikanaan Johanna Auranen treenaa kuntokeskuksessa. työuupumuksen pahimmassa vaiheessa salille lähtö oli vaikeaa, mutta vähitellen salikäynnit ovat auttaneet takaisin aktiiviseen elämään.  © Mikko Nikkinen
Vapaa-aikanaan Johanna Auranen treenaa kuntokeskuksessa. työuupumuksen pahimmassa vaiheessa salille lähtö oli vaikeaa, mutta vähitellen salikäynnit ovat auttaneet takaisin aktiiviseen elämään. © Mikko Nikkinen
Vakavasta työuupumuksesta ja masennuksesta selviytynyt Johanna Auranen on oppinut vetämään rajoja. Hän huomasi, että kiltteydestä ja tunnollisuudesta oli kehittynyt ansa.

Kolmisen vuotta sitten Johanna Auranen istui lappeenrantalaisella kadulla autossaan ja itki ääneen. Työpäivä nuorisotyössä oli alkamassa, mutta ammattiauttajasta tuntui, että hän ei pystynyt menemään työpaikan ovesta sisään.

”Yhdistys oli ostanut työni ulkoa palveluna, eikä minulle tullut mieleenkään, että olisin voinut jäädä sairauslomalle. Yritin vain kahta kovemmin”, Johanna Auranen kertoo.

Viisikymppinen Johanna oli uupunut aiemminkin, ja periaatteessa hänen olisi pitänyt tunnistaa varoitusmerkit. Yöunien menettäminen oli ensimmäisiä vakavia paikkoja. Sitten Johanna lakkasi päästämästä edes miestään lähelle. Hän kuittasi tämän kyselyt voinnistaan vastauksilla: ”ei tässä nyt mitään ole”, ”älä puutu asioihin” tai ”minulla on tekemistä, puhutaan myöhemmin”.

”Osaan kyllä puhua ongelmista ammattiauttajille mutta läheisille huonommin. Kai se on jokin yksin pärjäämisen eetos.”

Kun uni ei tullut, Johanna meni sohvalle katsomaan televisiota. Mitä pahemmaksi tilanne meni, sitä tiiviimmin hän junttautui sohvaan – viltin tai lämpimämpien petivaatteiden alle.

”Lopulta lähinnä asuin sohvalla. Päivät tuijotin televisiota ja yritin selvitä hetken kerrallaan hengittelemällä, yöt nukuin pätkissä.”

Silti Johanna onnistui peittämään uupumuksensa sekä työpaikalla että kotona.

Työt loppuivat

Tammikuussa 2021 Kaakkois-Suomen Sydänpiirin taukotiloissa istuu vilkas ja nauravainen nainen, jonka jaloissa pyörii huomiota vaativa mäyräkoira Urpo.

Johanna tekee 65-prosenttista työaikaa Sydänpiirin järjestötyöntekijänä. Hän on työllistynyt osatyökykyisille tarkoitetun ja sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen STEA:n rahoittaman Paikka auki -haun kautta.

Urpo-koiralla on tärkeä osuus siinä, että Johanna selviytyi.

”Pahimpina aikoina poistuin kotoa vain ulkoiluttamaan Urpoa pipo silmillä ja takin kaulukset pystyssä. Jos naapuri tuli vastaan, yritin suoriutua tilanteesta mahdollisimman nopeasti.”

Aiemman työn kohtaamiset vaikeissa tilanteissa olevien nuorten kanssa eivät aina olleet helppoja. Sitäkin rankempaa oli työttömien työnhakijoiden kouluttaminen.

Työttömien ryhmäohjaajana joutui tahtomattaan ”systeemin” edustajaksi: miksi töitä ei sadoista hakemuksista huolimatta saa, miksi eläke tai kuntoutustuki on evätty, miksi pitää juosta nöyryyttävästi luukulta toiselle tai osallistua pakkokoulutuksiin?

Nykyään jo kuopattu aktiivimalli pahensi monen tilannetta etenkin Kymenlaaksossa, jossa työvoiman ja työpaikkojen kohtaanto-ongelma ja työttömyysprosentti ovat maan pahimpia.

Johanna joutui itsekin kohtaamaan saman tilanteen, kun ostopalveluna teetetty työ nuorten ohjaajana päätettiin tuotannollis-taloudellisista syistä vuoden 2017 lopussa. Ammatikseen työnhakua opettanut korkeakoulutettu nainen ei saanut töitä, eikä päässyt hakemuksilla edes haastatteluun.

Ahkeruuden ansassa – ”Ei-sanan sanomista on pitänyt opetella”

Johanna valmistui lastentarhanopettajaksi kesken syvintä lamaa vuonna 1992 ja jatkoi opintoja maisterintutkintoon. Hän huomasi opiskelun niin tyydyttäväksi, että väitteli kasvatustieteen tohtoriksi Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2004.

Väitöskirjaa tehdessä uupumus iski ensimmäisen kerran.

Johanna tunnistaa itsessään lapsesta asti kehittyneen tunnollisuuden, kovan vaatimustason ja tarpeen suorittaa kaikki viimeisen päälle. Se voi olla myös voimavara:

”Olen kova innostumaan asioista, ja haluan tehdä kaikkeni hyvän lopputuloksen eteen. Mutta jos innostus menee siihen, ettei malta nukkua, syödä eikä levätä kunnolla, tilanne voi päästä aika pahaksikin.”

Aktiivinen ja ahkera ihminen saa kiitosta työpaikoilla ja vapaa-aikana: on mukavaa, kun joku ottaa vastuuta, on valmis auttamaan toisia ja hoitamaan asioita vapaaehtoisesti.

Johanna toimi kunnallispolitiikassa vihreiden edustajana sekä vapaaehtoistöissä Mielenterveysseuran tukihenkilönä ja ryhmäohjaajana.

”Ein sanomista on pitänyt opetella. Kukaan muu ei voi tietää toisen ihmisen voimavaroja eikä sitä, milloin kokonaiskuormitus on liikaa.”

Kukaan muu ei voi tietää toisen ihmisen voimavaroja eikä sitä, milloin kokonaiskuormitus on liikaa.”

Pysäyttävät sanat – ”Ethän sinä ole työkuntoinenkaan”

Käänne parempaan tapahtui tavallaan yllättävää kautta. Johanna oli hakeutunut työterveyslääkärille univaikeuksien sekä niska-hartiavaivojen takia. Hän pääsi kolmesta jaksosta koostuvaan tuki- ja liikuntaelinsairauksia ehkäisevään kuntoutukseen vuonna 2018, jolloin nuorisotyö oli jo jäänyt.

”Sanoin lääkärille, että minähän olen nyt työtön, en voi olla työuupunut. Hän vastasi siihen rauhallisesti, että ethän sinä ole työkuntoinenkaan. Silloin minuun iski, että hetkinen – tämä on kehittynyt pidemmän ajan kuluessa.”

Työelämässä Johanna olisi saanut sairauslomaa, mutta ansiosidonnaisella siihen ei ollut kauan taloudellisia mahdollisuuksia. Fyysisiä vaivoja hoitanut fysioterapeutti totesi, että hän voi kyllä hoitaa niskajännitystä hieromalla vaikka loputtomiin, mutta pysyvien tulosten saamiseksi lihaksia pitäisi vahvistaa ja harjoittaa.

”Se, että tein salilla puoli tuntia joitain liikkeitä ja hän kannusti vieressä, tuntui yhtä vaikealta kuin kaikki muukin. Saatoin olla jo pakannut treenivaatteet ja olla ovella, kun en vain pystynyt lähtemään.”

Fysioterapeutti oli kuitenkin sinnikäs. Hän sanoi, että mikäli Johanna saapuu hänen ohjaamalleen kehonhuoltotunnille ennen hierontaa, salille ei tarvitse mennä hieronnan jälkeen.

Tunnit pidettiin tiistaisin ja torstaisin kahdeksalta aamulla. Vähitellen kanssajumppaajista ja -treenaajista tuli tuttavia ja osa matkaa takaisin elämään.

”Ei ollutkaan niin hirveää tervehtiä heitä ja alkaa jutellakin”, Auranen hymähtää.

Hän käy tunneilla edelleen.

Liikunta- ja urheiluyhteisöissä ihmiset ovat ensisijaisesti sen jäseniä; työpaikkoja, elämäntilanteita tai välttämättä edes nimiä ei kysellä, vaikka puhua voidaan hyvinkin monenlaista. Treenaaminen on monen ainoa henkireikä.

”Kun kiltit tytöt ja - pojat, varmasti heitäkin on - sanovat aina kyllä, heistä otetaan irti kaikki, mitä lähtee ja enemmänkin”, Johanna on havainnut. © Mikko Nikkinen

”Kun kiltit tytöt ja – pojat, varmasti heitäkin on – sanovat aina kyllä, heistä otetaan irti kaikki, mitä lähtee ja enemmänkin”, Johanna on havainnut. © Mikko Nikkinen

Itsekkyyden opettelua

Johanna Auranen sai apua myös ryhmäterapiasta ja mindfulness-tapaamisista, joissa kävi vuoden ajan.

Yksi Johannan tilannetta pahentaneista seikoista on ollut kiltin tytön syndrooma.

”Osaan pitää puoleni, mutta itsensä hoitamista ja tervettä itsekkyyttä on pitänyt opetella. Jos haluaa olla koko ajan toisten käytettävissä ja ratkoa heidän ongelmiaan, voi tehdä karhunpalveluksen itselleen.”

Kun Johanna alkoi kuntoutua, hän huomasi, että yhteiskunnalla ja työmarkkinoilla on hyvin joustamattomia käsityksiä keski-ikäisen korkeakoulutetun naisen työpanoksesta.

”Jos et ole liian vanha, olet ainakin ylikoulutettu: mitä tohtori tällaiseen paikkaan hakee, ei se kuitenkaan jää tai tosissaan halua tänne”, Johanna hymähtää.

Johanna on oppinut kuuntelemaan itseään, vetämään rajat jaksamiselle ja kertomaan, miltä hänestä tuntuu. Hänellä on ollut pidemmän aikaa masennuslääkitys, ja hän arvelee tyynesti syövänsä niitä loppuikänsä.

Hän on myös käynyt psykoterapiassa, mutta jossain vaiheessa asioiden vatvominen tuntui lähinnä pahentavan hänen oloaan.

Nykyään Johanna tekee neljän tunnin työpäivää. Kun hän aloitti työt Kaakkois-Suomen Sydänpiirin toimistossa, hän halusi kaikkien työtoverien tietävän tilanteensa.

”Kuulutin suurin piirtein jokaiselle sisään tulijalle, että olen täällä osatyökykyisten työkokeilussa ja uupumuksesta toipumassa”, hän naurahtaa.

Vaikka asia jo huvittaa, sen takana on vakavuus. Johanna ei halunnut enää kertaakaan romahtaa itkuun työpaikalle mennessä tai soittaa, että en en voi tulla töihin, en jaksa enää.

”En halua sohvalle enää. Tykkään tehdä töitä. Mutta jos aivokemiani on sellaista, että täysipäiväinen työviikko laukaisee taas uuden uupumuksen ja masennuksen, eikö olisi parempi sekä yhteiskunnalle että minulle hyödyntää osaamista osa-aikatyössä?”

Juttu on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 4/21.

Lue myös: Irti ylikiltteydestä – Suvi Bowellan kirjoitti kirjan, jossa kannustaa pohtimaan syitä syyllisyyden tunteen takana

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X