Läskipyörä testissä metsässä ja maantiellä – Sopiiko fatbike naisen kulkupeliksi?

Nyt tartutaan läskipyörää sarvista! Näitä hauskannäköisiä traktoripyöriä on tullut vastaan Lapin hiihtovaelluksella keskellä talvea ja Yyterin hiekkarannalla. Muutaman kerran olen bongannut leveät fillarinjäljet myös tutulla suolla.

Saan tietää, että paksupyöräinen fatbike on kehitetty alun perin hankaliin olosuhteisiin, kuten menopeliksi Alaskan talviin ja New Mexicon aavikko-oloihin..

Testipyöräksi lainaan noin tuhat euroa maksavan Moongoose Argus Sport Fatbiken. Raumalla toimivan Pyörä-Nurmen myyjä Mika Rintaluoma luovuttaa uudenkarhean menopelin ja näyttää muun muassa, miten renkaista poistetaan ilmaa. Vaikuttaa näppärältä.

Ja ei kun baanalle metsän siimekseen, jossa on vielä lunta ja jäätä jäljellä. Haave talvimaastopyöräilystä toteutuu vahingossa. Adrenaliini kohoaa hetkessä: miten helkutissa täällä voi pysyä pystyssä?

Tasapainoilu alkaa, kun vauhti hidastuu. Välillä on otettava jalalla vauhtia. Timo Aalto

Täti tietenkin unohtaa Rintaluoman neuvot ilmanpaineiden vähentämisestä ja päästelee jäisellä tiellä täysillä paineilla. Se on uhkarohkea veto. Täti tuntee itsensä bambiksi liukkaalla jäällä. Pienemmällä vaihteella takapyörä sutii hulluna, mutta kuin ihmeen kaupalla tästä selvitään ehjänä sulalle maalle. Onneksi kukaan ei nähnyt.

Tilannehan on se, että maastossa ajettaessa rengaspainetta pitäisi vähentää tuntuvasti, sillä mitä vähemmän renkaissa on ilmaa, sen parempi on ajotuntuma. Pehmeä tassu tarraa alustaan tehokkaasti. Ilmaa voi vähentää jopa niin paljon, että kumin pystyy painamaan lähes kiinni vanteeseen.

Koska tädillä ei ole sopivaa pumppua, ja reitin varrella on asvalttitietä, päättää hän ajella kovilla renkailla vielä pari lenkkiä.

Paksuissa renkaissa riittää pitoa ja kulutuspintaa. Timo Aalto

Hurjan leveät sarvet

Yksi äimistelynaihe ovat hurjantuntuiset sarvet, eli ohjaustanko, joka on paljon leveämpi kuin tädin ”ladonovi-hartialinja”. Leveään ohjausasentoon kuitenkin tottuu äkkiä, ja tuntuu kuin se vähän myös tasapainottaisi menoa.

Kun jää ja routa sulavat pois, läskipyörällä on mukava päästellä tutuilla metsäpoluilla ilman liukastumisen pelkoa. Ei haittaa, vaikka maa on vähän vielä pehmeää ja rapa roiskuu selkään. Tosin, jos tämä olisi tädin oma pyörä, hän hankkisi ensitöikseen lokasuojat eteen ja taa. Myös ketjusuojat voisivat olla kova sana, samoin jalka, joka sekään ei kuulu vakiovarusteisiin.

Mika Rintaluoman mukaan pyörää voi varustella omien mieltymysten mukaan, ja kaikenlaisia osia löytyy. Tosin jokainen lisävaruste lisää pyörän painoa.

Vaihteet pelittävät liukkaasti, mutta vaativat vähän harjoittelua varsinkin ylämäessä. Sopiva vaihde täytyisi valita jo ennen nousua. Yllätys on se, miten paljon läskipyöräilyssä tarvitaan vartalon hallintaa: ellei kroppa pysy mukana, tiukassa paikassa on pakko hypätä pukilta alas. Onneksi tanko on matala. Alamäkipyöräily onnistuu vain seisaaltaan, ja ylämäessä voi vartalon painopistettä siirtämällä välttyä keulimiselta.

Pitkää kierrosta ei kunnon hikilenkki vaadi. Tämän selässä ei todellakaan lasketa kilometrejä!

Timo Aalto

Takapuoli tykkää

Tädillä on entuudestaan seitsemän vuotta sitten hankittu maastopyörä. Se on jäänyt vähälle käytölle lähinnä sen vuoksi, että joka ikisen lenkin jälkeen peffa on hellänä ja alapää täynnä hiertymiä. Pyöräilyhousuja on tullut kokeiltua monenlaisia, samoin talkkia. Silikonipäällisenkin täti hommasi satulaan. Turhaan.

Läskipyöräily sen sijaan vaikuttaa erittäin ahteriystävälliseltä lajilta. Arvoitukseksi jää, johtuuko ilmiö satulan muotoilusta vai ajoasennosta.
Kaikkein hauskinta on pyöräillä hiihtoreiteillä ja pururadoilla, samoin selkeillä poluilla, kun maasto on vaihtelevaa. Koska pyörä on kevyt, sitä on helppo kantaa pahimpien ryteikköjen yli.

Läskipyörätestin ainoa pettymys tulee suolla. Täti nimittäin raahaa pyörän lempimaisemaansa Lutakkonevalle, siellä hän haluaa kokea suopyöräilyn ihanuuden. Se on virhe. Vauhti ei millään riitä pehmeiden mättäiden ylittämiseen. Rengaspaineiden tuntuva vähentäminen auttaa vähän, mutta mistään nautinnosta ei voi puhua. Kumpparit luisuvat polkimilta. Syke kyllä nousee. Retki jää lopulta noin puolen kilometrin pituiseksi HIIT-tyyppiseksi räpellykseksi.

Ehkä tätä sekä ilmanpaineiden kanssa pelailua täytyisi vähän vielä harjoitella. Vai auttaisiko sähkö?

Jännittävimpiä ovat jyrkät alamäet. Timo Aalto

Lähteet: Mika Rintaluoma, Pyörä-Nurmi, Rauma, Polkupyöraily.net.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 7/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti