Lupsakka savolainen, hidas hämäläinen– vaikuttaako syntymäpaikka tosiaan luonteeseen?

Pirkka-Pekka Petelius näyttelee Eila, Rampe ja Likka -elokuvassa Rampea. Rampe on tyypillinen hämäläinen, joka jopa leipää syödessään on hidas ja vaatimaton. Niin hidas, ettei koskaan ehdi tuoreisiin, kun vanhat pitää jyystää ensin.

Jokainen suomalainen tuntee maamme heimot ja niihin liitetyt ominaisuudet. Hämäläiset ovat hitaita ja harvasanaisia, hyviä alamaisia. Pohjalaiset ovat jäyhiä ja työteliäitä, mutta omapäisiä.

Itäsuomalaisia leimaa iloisuus ja puheliaisuus: karjalaiset ovat vilkkaita ja savolaiset lupsakoita.

Itäsuomalaisten vitsitkin loppuvat aina siihen, mitä joku sanoi. Länsisuomalaiset kaskut taas siihen, mitä joku teki.

Heimojen luonne-eroista on helppo heittää huulta, mutta kun asiasta kysyy tosimielellä, tutkijat vakavoituvat. Heimot eivät ole tietynlaisia ainakaan luonnostaan, professorit älähtävät.

Ei pidä ajatella geeniperimän selittävän kansanluonteita – siitä ei olisi pitkä matka rasismiin.

Olisi syrjivää ajatella esimerkiksi, että jollakin alueella asuvat ihmiset ovat luonnostaan epäluotettavia tai viekkaita. Suomessa näin on ajateltu karjalaisista. Saamelaisia taas on leimattu jälkeenjääneiksi.

Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi pitää alueluonteita kiehtovana ilmiönä, jota tutkitaan nykyisin liian vähän.

”Jollain tasolla nämä tyypittelyt vastaavat ihmisten käsityksiä eri alueilla elävistä”, Salmi pohtii.

”Muutoin ne tuskin voisivat pitää pintansa näin sitkeästi.”

Hämäläinenkin muuttuu

Tuomiokirjoissa ja valtiopäivävalituksissa on säilynyt kirjallista tietoa Suomen heimoista niinkin kaukaa kuin 1600-luvun lopulta. Esimerkiksi tällaista:

Tulipa keskisessä Suomessa sijaitsevaan Mäntyharjun pitäjään Turussa opiskellut kirkkoherra. Hänen oli vaikea saada valtava seurakuntansa kuriin. Hän teki selkoa seurakuntalaisistaan jaottelemalla heidät heimoihin.

Olivat karjalaiset, jotka hyvin käyttäytyivät ja tulivat kirkolle yhtenä joukkona.

Olivat savolaiset, jotka olivat aika mahdottomia, mutta joiden päähän sai vuodessa taottua sen verran järkeä, että he tulivat kirkolle hyvätapaisina sunnuntaisin.

Sitten olivat Sysmän suunnan hämäläiset. Nämä Eilan ja Rampen edeltäjät olivat aina päissään eivätkä ilmestyneet jumalanpalvelukseen, vaan jäivät kirkonmäelle tappelemaan ja riehumaan.

Alueluonteet siis myös muuttuvat ajan kuluessa. Joskus on hämäläinenkin tehnyt itsestään numeron.

Turkulaista professori Salmea taas askarruttaa käsitys turkulaisista. Miten ja miksi turkulaisia on alettu pitää nurkkakuntaisina ja Turkua vähän pysähtyneenä paikkana?

”Tällaista kuvaa turkulaisuudesta ei tietääkseni ollut ennen toista maailmansotaa.”

Salmen mukaan nykypäivän Turku-kuva voi olla historian peruja. Turku on ollut vuosisatoja kauppaporvariston keskus – ei mikään radikaali paikka.

Mallia naapureilta?

Hitaasti lämpiävät turkulaiset sopivat siis jähmeään läntiseen heimoon. Mutta eikö ole hieman nurinkurista, että Suomen vähäpuheiset ja jäyhät elävät juuri lännessä?

Eikö länsirannikko ole perinteisesti ottanut mallia ruotsalaisilta, jotka ovat varsinaista keskustelijakansaa?

Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori Kustaa H. J. Vilkuna kyseenalaistaa ruotsalaisten puheliaisuuden.

Hänestä suomalaisten käsitys ruotsalaisista perustuu vanhastaan siihen, millaisia Tukholmassa tai Uppsalassa on oltu. Kaupungin ihminen on aina sosiaalisempi kuin maaseudun tallaaja.

”Kaupungeissa 1800-luvulla ihmisen piti olla hyvin sosiaalinen tullakseen toimeen. Ei ollut helppo elää erakkona”, Vilkuna huomauttaa.

Nykyinen Ruotsi-kuvamme taas perustuu Vilkunan mukaan siihen, mitä opimme televisiosta ja kirjoista. Harvalla suomalaisella on kosketusta vaikkapa Norrbottenin ruotsalaisiin. He saattavat olla ties minkälaisia jörriköitä.

Keskustelutaito on ollut Vilkunan mukaan sekä Ruotsissa että Suomessa yläluokan hallussa. Suomalaiset kartanoperheet eivät edustaneet oman seutunsa alueluonnetta, vaan elivät omaa elämäänsä kyläillen vain toistensa luona.

Itäsuomalaisten puheliaisuus ei liene yläluokkaista keskustelutaitoa, mutta ovatko idän asukkaat ottaneet sosiaalisuuteen mallia venäläisiltä?

Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta.

Vilkunan mukaan ainakin karjalaistyyppiset pidot voivat olla venäläistä lainaa.

”Monet suomalaiset kohtasivat 1700- ja 1800-luvuilla kaupunkien venäläisiä kauppiaita sekä kierteleviä laukkukauppiaita. Näiden oli oltava puheliaita menestyäkseen ammatissaan.”

Lörpöttelevä pohjalainen?

Alueluonteet ovat joka tapauksessa karkeita yleistyksiä, huomauttaa Helsingin yliopiston kansatieteen professori Katriina Siivonen.

”Varmasti löytyy lörpötteleviä pohjalaisia, samoin kuin ujoja karjalaisia, jotka eivät uskalla avata suutaan. Heidät vain lasketaan poikkeuksiksi”, Siivonen pohtii.

Siivosen oman kokemuksen mukaan on silti totta, että kulttuurit eroavat melkoisesti toisistaan eri puolilla Suomea.

”Kyse on sellaisista sanattoman viestinnän ja muiden kommunikaatiotapojen ulottuvuuksista, joita on vaikea selittää.”

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa Suomen Kalevalaseuran vuosikirjassa, että kansanluonne on ”osoitus ihmisen sopeutuvuudesta, ja siitä, miten kulttuuri odotuksineen voi ajaa yksilöllisten luonteenpiirteiden yli”.

Lörpöttelevästä pohjalaisesta voi siis yhteisön paineessa tulla jurompi kuin hän onkaan.

Topeliuksen tekosia?

Suomalaisten heimotyypittelyistä on suurimmassa vastuussa satusetä Sakari Topelius.

Topeliuksen vuonna 1875 ilmestynyt Maamme kirja oli kansakouluissa oppikirjana aina 1940-luvulle asti.

Siinä kuvailtiin, millaisia hämäläiset, savolaiset, karjalaiset ja pohjalaiset ovat.

Maamme kirjaa opiskeli elämäntotuutena kolme, neljä sukupolvea suomalaisia. Tämä selittää paljolti, miksi käsitys alueluonteista elää yhä.

Itä-Suomen yliopiston perinteentutkimuksen emeritusprofessorin Seppo Knuuttilan mukaan Suomen jakaminen heimoihin ei kuitenkaan ollut Topeliuksen oma päähänpälkähdys, vaan se mukaili 1800-luvun eurooppalaisen maantieteen menetelmiä.

”Maan eri osille oli tapana antaa inhimillisiä piirteitä: jossain oli ahkeria, toisaalla iloisia, saitoja tai likaisia ihmisiä”, Knuuttila kertoo.

Mutta kai alueluonteissa sentään oli jotain perää?

Professori Vilkunan mukaan Topelius huomasi maata kierrellessään, että tavat puhua, vaieta ja olla vieraanvaraisia vaihtelivat.

”Kun pohjalaistaloon tuli kylään, piti tervehtiä ja jäädä odottamaan kutsua pöytään,” Vilkuna kertoo.

”Itä-Suomessa kyläilijöiltä taas odotettiin vilkasta kuulumisten vaihtoa.”

Kaupunki yhtenäisti

Kyläilytapoja selittää Vilkunan mukaan se, miten alueella asuttiin.

Länsi-Suomen kylät olivat melko tiiviitä, joten ihmiset kuulivat jutut joka tapauksessa. Aina ei tarvinnut ruveta höpöttelemään.

Itä-Suomessa taas asutus oli harvaa. Kirkolla luetut julkiset kuulutukset kulkivat syrjäpirtteihin kiertolaisten mukana.

Myös viljelymenetelmien erot voivat Vilkunan mukaan selittää alueluonteita. Länsi-Suomessa suku viljeli vuodesta toiseen samaa peltoa, kun taas Itä-Suomen metsäseuduilla oli raivattava aina uusi kaski. Kaskeaminen vaati kaikkien kynnelle kykene-vien joukkovoimaa.

”Savolaiset ja karjalaiset tottuivat jakamaan sosiaalista pääomaa”, Vilkuna arvelee.

Länsisuomalaista jämäkkyyttä voi osaltaan selittää se, että ihmisten olemista säädellyt kyläjärjestys rantautui Ruotsista länteen jo 1700-luvun lopulla – sata vuotta aiemmin kuin Savoon ja Karjalaan. Kyläjärjestyksistä muodostui paikallisia pitäjänlakeja, joista varsin ankarana tunnetaan muun muassa Lapuan laki vuodelta 1843.

Kaupunkien merkitys kulttuurin yhteensulattajana on suuri. Nykypäivään saakka säilyneitä alueluonteita onkin voinut säilyttää se, että Suomi on kaupungistunut varsin myöhään.

Myöskään media ei ole päässyt varhain yhdenmukaistamaan suomalaisuutta, kun miljoonan televisionkatselijan raja ylittyi vasta vuonna 1969.

Professori Salmen mukaan maakunnallisia eroja pitävät yllä myös kirjallisuus, elokuvat ja musiikki. Esimerkiksi savolaisten lupsakkuus tunnetaan laajasti eritoten 1950-luvulla Esa Pakarisen ympärille rakentuneen viihdekulttuurin ja Lentävän kalakukon ansiosta.